Kiitos, että saan juosta. Kiitos, että voin edetä sateessa ja tuulessa ja tuntea eläväni. Olen onnellinen, sillä minulla on voimakkaat jalat, jotka kantavat, polvet ja nilkat, jotka kestävät kovatkin tömäykset ja sydän, joka jaksaa pumpata. Sillä tätä lajia rakastan.

Viime kesänä kirjoitin juoksuinnostuksestani ( http://kristallisiivet.vuodatus.net/lue/2014/06/running-makes-me-feel-alive ). Juoksin pisimmiltään kymppejä ja mietin, josko jaksaisin joskus vuoden päästä lähteä puolimaratonille. No, meniköhän kuukausi, kun jo juoksin 23 km, ja se tuntui hyvältä. Ja sitten taas yksi puolikas. Ja taas. Ja tänään oli ensimmäinen kisapuolikas.

Sen piti olla ihan hullu matka. 21 kilometriä, eihän sitä jaksaisi edes kävellä! Mutta ei se oikeastaan ole. Se on sellainen matka, josta voi nauttia koko lenkin ajan. Sopiva matka, jolloin ei ehdi väsyä, mutta tuntee tehneensä jotain. Miten tähän oikein tultiin, miten itsepäisestä antijuoksijasta on tullut tällainen juoksuintoilija?

Vielä pari vuotta sitten en käsittänyt juoksemista ollenkaan. Kuinka se mahtaakin olla tylsää    -samaa liikettä vain kilometri toisensa perään.       Se on niin hidastakin verrattuna esimerkiksi pyöräilyyn. Ei voi tuntea lentävänsä. Miten  väärässä olinkaan!

Vähän yli kaksi vuotta on siitä, kun lähdin ensimmäiselle lenkilleni. Se oli noin vitosen pitkä,   ja yllätyin, kun jaksoin juosta koko matkan. Se oli -jos ei nyt rakkautta niin ihastusta- ensiaskeleella. Sinä kesänä juoksin jonkin  verran, mutta talvella loska ja kylmyys latistivat innostuksen. Viime kesänä jäin uudelleen  koukkuun ja aloin pidentää lenkkejä. Mutta 15 kilometriin sen piti jäädä.

Sanotaanko, että tämä oli ystäväni vika. (Hänen, jonka kanssa juoksin tänään Aitoon maastoreitillä.) Hänellä on tapana juosta vuosittain maraton ja silloin tällöin puolikkaita. Teimme yhdessä yhä pidempiä lenkkejä. Viime kesänä kysyin, mahtaisinko pystyä puolimaratoniin vuoden päästä kevällä, jos haluaisin. Hän naurahti ja sanoi, että pystyisin puolikkaaseen jo samana kesänä. Oikeassa oli. Nyt hän sanoo, että yhdellä pitkällä lenkillä viikossa ja parilla lyhyemmällä treenaisi maratoniin. Hah, älä unta näe! Tai no, kyllä minä sen vielä joskus juoksen.

Aitoo Trail Runista pidin hyvin paljon (niin, minullahan on tätä kisakokemusta niin rutkasti, että on hyvä verrata mihinkään). Tapahtumasta ja fiiliksestä jäi hyvä mieli, ja maastossa juoksu oli hauskaa, vaikka toki jonkin verran rankempaa kuin normilenkit. Niin hyvä mieli jäi, että aloin jo kotimatkalla suunnitella, mihin seuraavaksi ilmoittaudun. Onneksi näitä juoksutapahtumia on joka viikonlopulle, joten valinnanvaraa kyllä löytyy. Ja joskus vielä on päästävä ulkomaillekin!

En osaa kuvitella elämääni ilman juoksemista. Se on minun lajini, jota rakastan ja vihaan. Joskus vaatii aikamoista tahdonvoimaa saada itsensä ovesta ulos ja vauhtiin, mutta ikinä ei lähteminen kaduta lenkin jälkeen. Toivon vain, että voin jatkaa harrastustani niin pitkään kuin intoa riittää.

Hyviä lenkkejä ja aurinkoisia päiviä!