Joku on joskus sanonut, että lukio on elämää varten, mutta abivuosi on selvästikin vain ylioppilaskirjoituksia varten. Kuulin kahden ensimmäisen koulupäivän aikana sen sanankin jo varmaan yhtä monta kertaa kuin kahden ensimmäisen lukiovuoden aikana. Muutaman viikon kuluttua alkavat syksyn kokeet, aivan liian pian.

YO, se hirmuinen kauhu, joka on kummitellut jossain taustalla koko lukio-opiskelun ajan. Nytkö se olisi sitten edessä?

Kyllä minä opiskelin kesällä. En koko aikaa tietenkään, mutta sen verran, että tunsin oloni varmaksi ja ehdin lomaillakin välillä. Tein paljon enemmän kuin suunnittelin, mutta silti säikähdin koulujen alkaessa sitä, kuinka pian kokeet ovat. Varsinkin, kun tajusin, että minun on yllettävä psykologiassa Laudaturiin saadakseni mahdollisimman hyvät lähtöpisteet yliopistoon. Nyt on oltava tehokas. Minulla ei siis ole muuta elämää ennen 18. päivää syyskuuta.

Stressistä huolimatta olen onnellinen koulunalusta. Olen yhä täynnä intoa, on mahtavaa päästä takaisin rakkaan kouluni käytäville, nähdä kavereita ja opettajia, olla osa sitä porukkaa ja tietysti toivottaa uudet ykköset (ja pikkusiskoni) tervetulleiksi kouluun. Itsenäisen opiskelun jälkeen on taas mukavaa, kun joku sanoo, mitä pitää tehdä, mitä tulee läksyksi ja milloin on oltava valmista. Oikeasti, nautin tästä.

Kuten olen ennenkin sanonut, kyse on suhtautumisesta. Niin kuin opettajani sanoi, mitä ikinä tapahtuukin, maailma ei kaadu ylppäreihin. Kukaan ei kuole. Ei, vaikka en ensimmäisellä kerralla pääsisikään opiskelemaan. Kokeet eivät välttämättä ole hirviö, jota pitää pelätä. Ne voivat olla myös mahdollisuus näyttää, mitä osaa. Mahdollisuus näyttää, mistä minut on tehty.

Kaikki on mahdollista. Mahdottoman toteutus vie vain hieman enemmän aikaa.