Sade mutasi polut ja liukasti maata pitkin risteilevät juuret. Se asetteli kimaltavia helmiä puiden oksille. Se raikasti tuoksut ja innosti linnut konserttiin. Se taukosi hetkeksi ja antoi minun vaellella ihastellen sen töitä. Liekö vähän omakehuinen?

Värit se kirkasti, ja antoi voimaa ojavesien solinalle. Pienet maasta puskevat versot se juotti kirkkailla pisaroillaan. Sade sai kaiken elävän säestämään sooloaan. Tip, tip, tip.

Askel askeleelta kuljen märkiä polkuja. Revin palasia uuniuoreesta perunasämpylästä, joita leivoin huvikseni vain. Basilikanlehdet näkyvät mutta eivät maistu. Lempipaikkani, pystyyn kaatunut puunrunko, on sateesta liukas, sämpylä kädessä on vaikeaa kiivetä.

Onko Ruotsissa tällaisia metsiä? Onko siellä tällaista sadetta? Mietin sitä joka päivä: mitä on, mitä ei? Onko yhtä kirkasta linnunlaulua, yhtä hienoja ihmisiä, tuijottavia metsäjäniksiä?

Annan ajatusten virrata, ajatusten virtaa. Virtaa on elämäkin, joki jonka uoma loppuu tähän kevääseen. Joki, joka alkoi pienenä metsäpurona vuorilla. Tässä on suvanto, jossa vesi pyörteilee ja epäröi, ennen kuin se laskee mereen. Meri on suuri ja hieno ja vähän pelottava. Hyvästi jää joen uoman turvallinen tuttuus.

Ei, ei elämä ole virta. Virrat eivät muuta suuntaansa, mutta elämät voivat. Aina voi palata.

"Thinking is more interensting than knowing, but less interesting than looking."