Miten epätodellisen todelliselta kaikki tuntuukaan. Se että koulu loppui, se että lähden Ruotsiin. Latasin todistukset Ruotsin hakusivulle ja sain tiedon, että olen hakukelpoinen ja saan täydet pisteet, niin kuin laskinkin. Taidan todella olla lähdössä, mutten vieläkään oikein tajua sitä. Ehkä se valkenee lentokoneen laskeutuessa elokuun lopulla.

Olen ahkerasti tiedustellut asuntoja yksityisiltä vuokranantajilta, sillä tuettujen opiskelija-asuntojen jonottaminen ja saaminen on vaikeaa ilman opiskelupaikkaa ja ruotsalaista henkilötunnusta. Onnekkaana minulle on tarjottu jo useampaa vuokrahuonetta, joista yhden kanssa sopiminen on jo pitkällä. Olen iloinen ja yllättynyt, että saan jopa valita, missä asun. Uppsalan opiskelija-asuntotilanne on niin haastava, ettei todella ole itsestäänselvyys, että saa mitään. Etunani on se, että voin hakea asuntoa ennen kuin viralliset tulokset opiskelupaikoista tulevat ja pahin ruuhka alkaa.

Aloitin pari päivää sitten työt, joita on koko kesän. Paljon on tullut uutta opeteltavaa ja kohdattavaa. On ollut kiva mennä töihin kevään lomailun jälkeen, ja ihan hyvillä fiiliksillä yhä olen alun hämmennyksestä huolimatta. Yhtäkkiä on taas niin paljon kaikkea, että se leppoisa kiireettömyys, joka oli todellisuutta vielä viikko sitten, tuntuu kovin kaukaiselta ja kummalta. Tästä se alkaa, kaikki uusi, kaikki odotettu ja odottamaton. Tästä se alkaa ja jatkuu vailla hengästystaukoja siihen, kunnes uusi on vanhaa ja tuntematon tuttua jossain lahden tuolla puolen. Sitä kohti, odottaen, innostuen ja itseensä luottaen.

Ei se ole rohkeutta, ettei pelkää mitään, vaan se, ettei anna pelon estää tekemistä.