Jospa minä taas, ajattelin, jospa taas vain tarttuisin kameraan ja lähtisin pihalle kuvaamaan. Tein sitä usein nuorempana. Otin kameran ja lähdin ulos, annoin asioiden, kohteiden, valojen tulla vastaan ja kuvasin, jos löysin kuvattavaa. Aina ei löytynyt. Sellaiseen harhailuun ei vähään aikaan ole ollut aikaa, mutta nyt taas on.
Kukkiahan siellä vain on. Niitä on koko takapiha täysi. En edes tiedä nimiä niille, en tiedä mitään niiden hoitamisesta. Mutta kameran linssin läpi ne ovat kuin omassa maailmassaan, valopalleroiden taustoittamassa väriparatiisissa, jonne vain valokuvaajilla on asiaa.
Siitä maailmasta pidän. Siellä hyviä hetkiä voi vangita ja säästää huonojen päivien iloksi. Siellä äänillä ei ole väliä, vain valolla ja liikkeellä ja tunteella.
Kuvatessa voi unohtaa sen, mitä ei ole. Kuvissa näkyy vain se, mitä on. Ja voi piilottaa sen ikävän, mitä on. On valoa, värejä ja kauneutta, pastelleja ja vesipisaroita.
On pimeyttä ja mustaa, kontrasteja, kirkkaita läikkiä jossain kaukana.
On nuppuja, joilla on vielä aikaa puhjeta kukkaan, näyttää, mitä niistä tulee, kun niille annetaan mahdollisuus.
Ehkä minäkin olen sellainen.
"Life is beautiful -if you know where to look."
Kommentit