En tiedä, kuinka täpärällä törmäys oli. Jotenkin aivot ja kroppa hoitivat homman, ja olin jo omalla kaistallani ennen kuin kuin tajusin tilanteen. En tiedä, oliko kyse sekunnin osista, mutta ihan tarpeeksi läheltä se liippasi kuitenkin.

Mieti, kuinka äkkiä kaikki olisi vain ollut ohi. Tai ainakin hyvin, hyvin eri tavalla. Mieti, miten hiuksenhieno raja erottaa elämän kuolemasta. Yksi ylimääräinen silmänräpäys, enkä olisi tässä nyt. Mieti sitä.

Se muistutti ravistelevalla tavalla, ettei elämää saa pitää itsestäänselvyytenä. Lähdön hetkeään ei voi ikinä tietää etukäteen. Tämä päivä, tunti, hengenveto, on todellakin ainoa mitä meillä on. Jos elämästään haluaa nauttia, se on tehtävä nyt. Jos haluaa elää, nyt on se hetki.

En halua tuhlata aikaa. En halua antaa syömishäiriön viedä minulta enää yhtään päivää, viikkoa, vuotta. Haluan elää ja nauttia ajastani, rakkaista ihmisistä ja vapaudesta. Just nu vill jag leva, just nu vill jag känna, just nu vill jag leva, just nu!

Tahdon tanssia ja laulaa,

tahdon itkeä ja nauraa!

Tahdon elää, tahdon elää!

​Johanna Kurkela

Tunnen olevani kuin tuhkasta kurkistava fenixlintu. Synnyn uudelleen joka kevät. Kuolin, nyt olen taas elossa. Vähän kerrallaan enemmän elossa kuin muistan olleeni aikoihin. Elossa. Ilossa.

Huomaan taas rakastavani aamuja. Silloin voin yleensä hyvin, kun voin sanoa niin. Rakastan ensimmäisiä auringonsäteitä, jotka vapautan huoneeseeni aamuisin avatessani raskaat samettiverhot. Rakastan aikaisia aamukävelyitä kaupungin vielä nukkuessa. Rakastan sitä, että päivä on edessä, täynnä mahdollisuuksia. Täynnä uusia alkuja.

Utelias peura ilmestyy pusikon takaa. Se huomaa minut, muttei pelkää. Katsomme toisiamme, se hyppelee hetken ympäriinsä, tulee lähemmäksi ja jatkaa sitten matkaansa. Taianomainen hetki.

"If winter has the courage to turn into spring who says I can't bloom just same?"

Oli päästävä jonnekin. Minulla oli levoton olo, tarve päästä pois. Pois arjesta, harmaista ympyröistä, pois Uppsalasta. Tarve täyttää ajatukset jollain aivan uudella, edes hetkeksi. Siispä kysyin suomalaisen kaveriporukkamme chatissa, jos joku olisi innokas lähtemään kanssani, varaamaan matkan ihan mihin vain. Kaikki halusivat. Niinpä etsimme halvat lennot jonnekin, ja se jokin oli Barcelona.

Barcelonassa paistoi aurinko. Oli keväisen lämmintä ja valoisaa. Kirsikat kukkivat jo, ja appelsiinipuut loistivat oransseina kypsistä hedelmistä. Maaliskuu on hiljaisinta turistisesonkia, joten kaupungissa oli mukavan rauhallista, eikä mihinkään kuuluisiin ja tavallisesti hyvin suosittuihin nähtävyyksiin tarvinnut jonottaa.

Suurimmaksi osaksi kävelimme ympäriinsä. Imimme kaupungin tunnelmaa, katselimme rakennuksia ja ihmisiä, elämää Kataloniassa. Meillä ei ollut tarkkoja suunnitelmia tai tiukkoja aikatauluja. Poikkesimme tieltä, jos näimme jotain kiinnostavaa, istuimme nauttimaan auringosta, söimme kun teki mieli ja sitä mitä teki mieli. Go with the flow kuvaa hyvin matkamme kulkua. 

Barcelona on hieno kaupunki. Rakastuin siihen, miten se on sekä meren että vuorien ympäröimä. Siellä on paljon hienoja taloja, jännittäviä kaupunginosia, erikoisia ja omintakeisia yksityiskohtia joihin voi törmätä mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Se on kuitenkin jälleen yksi kaupunki, jossa on mahtavaa käydä mutta ei ehkä niin mukavaa asua. Kaipasin enemmän puistoja ja puita, avaraa tilaa ja rauhaa. Minua ei vain ole luotu asumaan suurkaupungissa.

Kuuluisimmat turistikohteet, kuten Park Güell ja Sagrada Família, kävimme toki katsahtamassa.

Rakastan pieniä söpöjä kahviloita, ja siinä suhteessa Barcelona oli unelmien kohde. Otimme kaiken ilon irti viehättävistä kuppiloista ja ravintoloista, joita oli kirjaimellisesti jokaisessa kadunkulmassa. Kahvittelut ovat vain niin hyviä hetkiä, varsinkin meidän porukalla.

Ihana kaakao-chai-latte eräässä hippikahvilassa kaupungin laidalla.

Pääsiäissuklaita myytiin paitsi lukuisissa söpöissä suklaapuodeissa myös kauppahallin hulinassa.

Kävimme kuuntelemassa hiukan klassista musiikkia Palau de la Música -konserttitalossa. Itse konserttisali on jo niin upea, että paikka on käymisen arvoinen jo sen vuoksi. Konsertti oli hieno, ja salin halvimmilta paikoilta oli jopa aika hyvä näkymä.

Illalla kaupunki vasta herää eloon. Ravintolat ovat espanjalaiseen tapaa auki myöhään, ja ihmiset nauttivat päivällistä yhdeksän-kymmenen aikaan. 

Olen niin iloinen tästä matkasta. Se oli juuri mitä tarvitsin lopputalven harmauden rikkomiseksi. Meillä oli monia hyviä hetkiä: toiveikasta odotusta ja intoa, loputtomia naurukohtauksia metrojunissa, nautinnollisia makuelämyksiä ravintoloissa, henkeäsalpaavia näköaloja vuorelta ja kasapäin hulluja ryhmäselfieitä. Hetkiä, jolloin vain istuimme ja söimme mansikoita, seurasimme ihmisten tekemisiä ja tunsimme auringon lämmön kasvoillamme. Joku sanoi ääneen sen, mitä kaikki tunsivat: "Tässä on vain niin hyvä olla".

"The world is a book and those who do not travel read only one page."

St. Augustine

Ne sanovat, että minulla on syömishäiriö. Niin ne sanovat, ja pikkuhiljaa yritän hyväksyä sen. Taas yksi lisäys listaan Asioita Joita Tapahtuu Vain Muille, Ei Itselle.

Jumpan jälkeen väsymys on erilaista, se on ansaittua. Hyvä tyttö, olet vahva. Jaksat vastustaa houkutuksia, joihin muut lankeavat. Sinä nostat salilla rautaa, kun muut katsovat Netflixiä. Niin kuuluukin, sinulla on kontrolli ja järjestys elämässäsi.

Säännöt ovat ystäviäni. Ne pitävät järjestystä yllä, estävät kaaoksen ja romahduksen, joka vaanii jokaisessa ylimääräisessä suupalassa, jokaisessa porkkanakakussa ja kermajuustosiivussa. Kaikki on hyvin niin kauan kuin noudatan sääntöjä. Mutta ne lisääntyvät kuin banaanikärpäset. Jokainen hairahdus pakottaa minut tiukentamaan niitä.

Pitkään ajattelin, että pitelen naruja käsissäni. Tilanne on hallussa, pystyn lopettamaan milloin haluan. Hetki vielä, sitten olen tyytyväinen. Tosiasiassa ne narut kiskovat minua mukanaan, ja minä puristan niitä henkeni kaupalla, sillä pelkään tippuvani, jos päästän irti.

Nyt olen vain niin väsynyt. On niin pimeää ja kylmää, loputtoman pimeää ja kylmää. Mutta eiköhän se kevät vielä tule. Kaunis kaivattu kevät, pian se on täällä taas ja sytyttää valon minussa. Pian kaikki tuntuu taas paremmalta.

Miten äkkiä aika kuluu! Viime vuonna tähän aikaan viikot tuntuivat vuosilta, mutta nyt ne pyyhältävät tunneissa ohi. Päiväni kuluvat opiskellessa, kuorolaulun parissa ja urheillessa. Iltaisin käymme konserteissa kavereiden kanssa, joulumarkkinoilla Tukholmassa tai nationeilla syömässä. Välillä keitän teetä, kuuntelen musiikkia tai katselen tv-sarjoja viltin alla. Ja puuhaan myös joulujuttuja aina kun kerkiän. 

Jouluvalmistelut alkoivat jo aikoja sitten korttiaskartelulla ja piparipajalla. 

Olen innostunut tekemään piirakoita, ne ovat vaan niin herkullisia ja hyviä ottaa lounasevääksi. Suosikkejani ovat tomaatti-basilika-mozzarella, parsakaali ja bataattipiirakat.

Tukholma on kaunis kaupunki, mutten silti haluaisi asua siellä. Mitä kauemmin asun täällä, sitä vahvemmin minusta tuntuu, että Uppsala on kaupunki minua varten.

"Today is a good day to have a good day."

Tavallisesti tähän aikaan vuodesta olen kuolemanväsynyt. Värjöttelen juna-asemalla kukonlaulun aikaan tihkusateen sumentaman katulampun valossa, suoritan täyteen ahdettuja päiviä ja stressaan kaikesta siitä mitä en ehdi tekemään. Olen tottunut siihen, että marraskuun pimeinä iltoina itken uupuneena oppikirjojen sivut ruttuisiksi ja kietoudun itsesäälin pehmeään peittoon. Se on vain tuo pimeys, vakuutan ja sulkeudun huoneeseeni madaltaakseni edes hiukan tekemättömien töiden pinoa.

Tämä syksy on erilainen. Koulun puolesta nyt on kuulemma koko opiskeluajan kevyin lukukausi, lisäksi töitä pari kertaa viikossa, harrastuksia ja kavereita. Ei tarvitse matkustaa tunteja päivässä kaupungista toiseen. Kouluun kävelee 10 minuuttia, nationille kolme, kuoroon viisi ja kuntosalille 12. Opiskelut ehtii hoitaa toimistoaikana, töiden jälkeen on niin ikään vapaa. Yhtäkkiä minulla on aikaa arjessani. Saan nukkua kahdeksan tuntia yössä, voin urheilla joka päivä, voin tehdä kunnon ruokaa. Voin käydä kahvilla kavereiden kanssa, konserteissa ja elokuvissa. Voin katsoa sarjoja iltaisin, lukea tai askarrella. Voin mennä nationille soittamaan pianoa ennen luennon alkua. Ehdin käydä kävelyllä aamuisin ja leipoa teeleipiä. Niin kuin olisi lomalla, mutta on kuitenkin vastuuta ja tekemistä.

En tiennyt, että arki voi olla tällaista. Että sitä voi elää ilman jatkuvaa stressiä ja töihin hukkumista. Taitaa olla terveellistä minulle, että emme itse saa valita kurssejamme ja tehdä lukujärjestyksiämme niin kuin lukiossa. Olen taipuvainen ottamaan aivan liian paljon kursseja. Olisin taas samassa tilanteessa kuin lukiossa, kun olin monta kertaa palamassa loppuun. Välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten koko ajan paahda täysillä töitä, mutta sekin on helpottanut. Joku toinen päättää, kuinka paljon meillä on koulun puolesta hommia. Lisäksi teen vapaaehtoistyötä ja kehitän itseäni harrastusten parissa. Kyllä sen pitäisi riittää.

Ehkä ideaali ei olekaan kuluttaa itseään loppuun jatkuvalla kiireellä ja stressillä. Ehkä onkin pidemmän päälle kestävämpää elää hiukan hitaammin, höllätä tehokkuusvaatimuksistaan ja ehtiä nauttimaan siitä mitä tekee. Ainakin nyt, kun yliopisto-opiskelijana on siihen mahdollisuus. Miksi murehtia, kun voi nauttia ja elää?

Olen onnellisempi kuin muistan olleeni pitkään aikaan. Tuntuu, että palaset alkavat loksahdella paikoilleen, että elämäni alkaa näyttää taas omaltani. Olen saanut takaisin asioita, jotka kadotin muuttaessani reilu vuosi sitten: kielen jolla kommunikoida suhteellisen sujuvasti ympäristön kanssa, hyviä kavereita, paikan jota kutsun kodikseni, pianonsoiton, rutiinit. Olen saanut myös paljon muuta: uusia asioita, ihmisiä, taitoja ja rohkeutta. Nyt minulla on kaksi kotimaata, kaksi kieltä, kaksi tarinaa. Vaikka tavallaan kaikki se on vain yksi: yksi identiteetti, yksi elämä, yksi minä. Tässä minä olen, sellaisena kuin olen, ja tässä on minun elämäni, sellaisena kuin haluankin sen olevan.

Vietimme perheen kanssa pääsiäispäivät Pariisin keväässä. Se oli minulle ensimmäinen kerta patonkimaan pääkaupungissa, ja se teki jonkinlaisen vaikutuksen. En kuitenkaan haluaisi asua siellä -liikaa ihmisiä, liikaa autoja, taloja ja kaupunkia. Muutama päivä riitti ja sain suurkaupungin hektisyydestä tarpeeksi vähäksi aikaa. Rakastuin kaupungin tunnelmaan, rautakaiteisiin parvekkeisiin ja viehättäviin kahviloihin ja leipomoihin, mutta odotin ehkä jotain vielä enemmän.

Niin monta laulua, taulua ja runoa, niin monta kuvaa ja kuvausta, kirjaa ja sanoitusta siitä romanttisesta ja ainutlaatuisesta Pariisista. Ehkä kuvittelin sen uniikimmaksi, luonnollisemmaksi, vähemmän turistiseksi ja hälyiseksi. Ehkä kuvittelin, että markkinavoimien kylmät lait eivät ulottuisi sinne. Mutta niin kauas kuin ulottui jono Riemukaaren lipunmyyntitiskiltä, niin kauas jäi haave elokuvien Pariisista, jota eivät piiritä poliisiautot ja hop-on-hop-off-bussit.

Matka oli kuitenkin hieno. Näimme paljon, kävelimme kengät puhki ja söimme hyvää ruokaa. Vaikuttava kaupunki käydä, vaikkei välttämättä niin kiva asua. Jälkikäteen tuntui, että sain taas uusia näkökulmia miksi pidän ihanasta omasta Uppsalasta niin paljon.

Eiffeltornin huipulta näki horisonttiin asti ulottuvat kerrostalokorttelit.

Crêpet nutellalla ja banaanilla maistuivat herkkusuille.

Joka kujalla on oma ilmeensä.

Suosituimmissa turistikohteissa väenpaljous kävi välillä ahditavaksi. Siksi yritimme lähteä liikkeelle jo aikaisin aamulla ja välttää pahimmat ryysikset. Pääsiäinen ei taida olla paras aika matkustaa Pariisin kaltaiseen turistikeskukseen.

Laskeva aurinko siivilöityi jo lehdessä olevien puiden välistä. Kevät oli toki jo pidemmällä kuin Ruotsissa tai Suomessa, mutta lämpö ei meitä hellinyt tällä kertaa.

Puoli valtakuntaa uunituoreesta patongista.

Innostun harvoin taidemuseoista, mutta Pariisista ei voi palata, jos ei ole käynyt ainakin yhdessä.

Satujen silta sateen jälkeen.

"Just add three letter to Paris and you have Paradise" Jules Renard

Kevään jälkeen pikkuhiljaa taas valo alkoi mussa toistumaan.

Pyöräilen alas kapeaa katua Luthagenin lähellä. Pelloilla puhaltanut tuuli ei löydä puutalojen väliin, ja hetken on lämmin kesähameessa. Olen menossa parin kaverin kanssa testaamaan lounasta uudessa vegekahvilassa. Tuntui kuin en olisi nähnyt heitä aikoihin, tosiassa aikaa on kulunut puolitoista vuorokautta. Vietämme niin paljon aikaa yhdessä, ja pidän siitä.

Pyöräilen ja annan vauhdin kasvaa alamäessä. Ajattelen taas kerran, miten kaunis kaupunki Uppsala on, miten täydellinen se on minulle. Kaunis mutta käytännöllinen, sopivan pieni mutta täynnä elämää. Tuntuu, että täällä on sittenkin paikka minua varten. Etten ole enää niin eksyksissä kuin olen viime kuukaudet ollut.

Hidastan risteyksessä ja katson, tuleeko autoja tai pyöriä. Mietin Tukholman terrori-iskua ja ruotsalaisten reaktioita sen jälkeen. Väreet kulkevat selkäpiissäni joka kerta kun näen tai luen ihmisistä, jotka laupiaasti auttavat ventovieraita, osoittavat solidaarisuutta tai saavat yhdessä aikaan jotain suurta. Kotinsa avanneet tukholmalaiset ja median viestit saavat minut pitämään Ruotsista yhä enemmän. Pidetään huolta toisistamme, ihmiset sanovat.

En ole yksin täällä enää. En ole ehkä koskaan ollutkaan, mutta nyt tunnen sen. On ihmisiä, jotka huolestuvat, jos en vastaa viesteihin. On kavereita, jotka viettäisivät yön sairaalassa, jos olisin sairas, tai ottaisivat luokseen, jos jäisin ilman asuntoa. Tiedän, että Suomessa on monta, jotka tekisivät saman, mutta he ovat siellä. Tietty luottamuksen tunne syntyy siitä, että täälläkin on niitä jotka välittävät.

Ylitän joen. Rannalla on iso parvi lokkeja, jotka ovat löytäneet tänne talven jälkeen. Talvella kaikki näytti niin erilaiselta. Vuoden pimeimmät kuukaudet olivat pimeimmät, jotka olen kokenut, mutta nyt tuntuu, että se pimeys on melkein voitettu. Edessä on niin paljon kaikkea innostavaa, monta odottamisen arvoista asiaa. Mieli kirkastuu sitä mukaa kun valo lisääntyy, elämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

Huomenna täytän 20 ja aloitan elämäni kolmannen vuosikymmenen. Tänä vuonna saan viettää synttäreitä peräti kolmessa maassa, mikäs siinä. Jälleen tuntuu siltä, että olisin ollut vanhempi jo pitkään, 19-vuotias kuulostaa niin lapselta. Ehkä se johtuu vanhemmista kavereista tai ehkä oma ajanlaskuni ei täsmää kalenterin kanssa.

Parkkeeraan pyörän sympaattiselle sisäpihalle ja etsin katseellani ystäviäni. Näen yhden ruotsinkurssilaiseni ja heilautan kättä. Uppsalasta on tullut kaupunki, jonka kaduilla näkee tuttuja kasvoja. Kaupunki, jossa olen kotonani. Kaupunki, jota rakastan. 

Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän.

Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä.

Haloo Helsinki

Ihmiset eroavat siinä, miten paljon virikettä ja vaihtelua he kaipaavat elämäänsä. Toiset nauttivat kaikesta uudesta ja ennustamattomasta, he haluavat kokemuksia ja seikkailuja. He ovat niitä, jotka lähtevät kuukausiksi kiertämään Aasiaa vailla suunnitelmia. He antavat virran viedä, syttyvät vapaudesta ja mahdollisuuksista. Heille elämä on jatkuvaa uusien polkujen etsintää, ja pahinta olisi tylsyys, se että jäisi paikoilleen.

Toisessa ääripäässä olemme me varovaiset sopeutujat, jotka pidämme rutiineista ja kaikesta tutusta, turvallisesta. Me, jotka syömme täsmälleen saman aamiaisen joka ikinen aamu, kävelemme samat reitit ja rakastamme tarkkoja suunnitelmia. Me ahdistumme muutoksista ja epävarmuudesta ja otamme mieluummin pieniä askelia kuin harppaamme kerralla uusiin maailmoihin.

Suurin osa ihmisistä on tietenkin jotain siltä väliltä.

Tiedän monta sellaista pelotonta seikkailijaa, jotka ovat lähteneet maailmalle, keränneet kokemuksia ja nauttineet uusista paikoista, tuulista ja ihmisistä. Tiedän ihmisiä, joille sellainen elämäntapa on välttämättömyys, kuin geeneihin koodattu. Heihin ja heidän elämäänsä verrattuna ruotsiin muuttaminen on aika pientä, sellainen pikkujuttu, johon sopeutuu ehkä kuukaudessa. Ehkä luulin, että se menisi kaikilla niin. Syksyn alussa ajattelin, että olipas helppoa tämä Ruotsiin muutto, ensi vuonna lähden vaihtoon Alankomaihin, jos se kerran hoituu näin kevyesti. Ajattelin, että minusta tulee samanlainen tuulessaratsastaja kuin tuntemani löytöretkeilijät. Ihailin heidän rohkeuttaan, halusin ja uskoin että minustakin olisi sellaiseen.

Sen olen oppinut, että olemme kaikki erilaisia ja etenemme eri tahtiin. Olen oppinut, että joidenkin on annettava aikaa itselleen ja sopeutumiselleen. Rutiinit eivät muodostu päivässä, vieraat ihmiset eivät muutu viikossa tutuiksi. Puolen vuoden jälkeenkin sitä saattaa olla vielä vähän eksyksissä. Jotkut kaipaavat vaihtelua, toiset pysyvyyttä, ja se on ihan ok. On ihan yhtä okei elää tasaista, hyvää, turvallista arkea ja nauttia siitä. Kaikkien ei tarvitse laskea koskia tai puhua kymmentä kieltä.

Vaihtovuosisuunnitelmat jäivät. Nyt olisi tärkeintä saada itsensä kuntoon ja rakentaa tänne yhtä hyvä, turvallinen, onnellinen elämä kuin Suomessa oli. Minä en nauti jatkuvasta päämärättömyydestä ja sukelluksista jännittäviin seikkailuihin. Nautin opiskelusta, rutiineista, leppoisista ruoanlaittoilloista ystävien kanssa. Ja se on ihan okei.

"Det kommer att bli bra tillslut. Och är det inte bra, så är det inte slut."

Maija on kadonnut. Kaikki pyörii Maijan ympärillä, koska hän on kadonnut eli poissa. Eikä kukaan tiedä, minkä ympärillä kaikki pyörii, koska kukaan ei tiedä, missä Maija on. Teos seuraa vuorotellen Maijan äitiä Ainoa, isää Kristiania ja naapurin 11-vuotiasta Taitoa sen päivän ajan, jonka yksityiskohdat kaikki tulevat muistamaan hiukan eri tavalla mutta jota kukaan ei unohda. Päivä on hidas, aika on raskasta kun se on raskasta, huolen varjostamaa aikaa. Tarina on monia pieniä tarinoita, joilla ei ole merkistystä ennen kuin toisilla on, toisilla ei. Niin kuin kaupunki, joka ei oikeastaan ole kaupunki vaan kaksikymmentä kylää.

Hienointa on kieli. Kirja on kuin runo, jonka oivallukset ja taikasanat ripotellaan moneen kohtaan matkan varrelle kuin teepussien mietelauseet tai nukkuvat pikkulantut. Ympäristön kuvaus herättää uneliaan pikkukaupungin aidon tuntuiseksi maailmaksi. Sielukas kieli pitää otteessaan ja saa väsyneet aivot ajattelemaan. Joka toisen virkkeen jälkeen täytyy miettiä, oliko se tyhmä vai viisas ja olenko minä.

En tiedä, olisinko pitänyt kirjasta vuosi sitten, tai edes puoli vuotta sitten, mutta nyt se osui. Juuri tänään, tässä vihoviimeisessä flunssassa, yksiössä, jonka ainoasta ikkunasta näkyy metsää ja sisäpiha, jonka liukumäessä ei ikinä leiki yksikään lapsi, juuri tänään se iski syvälle ja sai raukeat tunnit kulumaan nopeammin. Sielut ei pettänyt luottamusta, joka kirjalle annetaan, kun se kiikutetaan kotiin ja asetetaan yöpöydälle. Se on teos, joka rikastuttaa maailmaa ajatuksilla, joita ei tulisi muuten ajatelleeksi.

"-- jos ei lähde kodistaan ei tapahdu mitään pahaa, jos ei lähde kodistaa ei tapahdu mitään hyvää, matka alkaa siitä mikä on jalan alla, ja matka myös päättyy siihen mikä on jalan alla, maahan."

Markku Pääskynen, Sielut