Lomogram_2014-06-13_12-37-59-PM%5B1%5D-n Pikkusiskojeni rippikoulun osana vanhempani kirjoittivat heille kirjeet, jotka he avasivat leirillä. Vastaavasti he kirjoittivat leiriltä kirjeet kotiin. Yläkoulussa opettaja kysyi kerran luokkamme oppilailta, kuinka moni oli joskus kirjoittanut kirjeen. Valitettavan harva viittasi. "Lasketaanko joulukortit?" eräs poika kysyi.

On surullista, että ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä. Eivät saa enää kokea sitä iloa, kun löytää postilaatikosta käsinkirjoitetun kuoren ja voi käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Kirjeitä on paljon mukavampi saada kuin sieluttomia sähköposteja, ja vanhoja kirjeitä on hauska lukea jälkikäteen.

Minulla on Kirjeystävä, jonka kanssa olen kirjoitellut 12 vuotta. Löysin jonkin aikaa sitten kasan vanhoja kirjeitämme, ensimmäinen vuodelta 2002. Siinä Kirjeystäväni kertoi muun muassa kissoistaan, lempileluistaan ja junamatkasta kummitätinsä kanssa. Äitini auttoi minua kirjoittamisessa ennen kuin opin itse. Minun ja Kirjeystäväni äidit olivat tunteneet toisensa nuoruudessaan, ja me tapasimme joskus vauvana. Sen jälkeen olemme nähneet muutaman kerran. Kirjeenvaihtomme on jatkunut näihin päiviin asti, ja toivon, ettei se lopu vielä pitkään aikaan.

 Mitä jos joskus tekisi haasteen itselleen ja lähettäisi oikean vanhanajan kirjeen jollekin, jota ei ole aikoihin nähnyt? Tai jollekin, jota näkee usein, mutta jolle haluaisi silti sanoa jotain, mitä ei ehkä tule liian usein sanottua?

Mukavaa viikonloppua!