"Mikä on piano?" minä kysyin, kun vanhempani ehdottivat soittoharrastuksen aloittamista. Oli juuri aloittanut ekaluokan, eikä minulla ilmeisesti ollut mitään uutta harrastusta vastaan. Ensimmäiseltä soittotunnilta sain Nasu-tarran ja läksyksi harjoitella nuottiavaimen piirtämistä ja C:n soittamista eri sormilla .

Tuosta on kulunut kymmenisen vuotta, mutta soittaminen on nyt ehkä mieluisampaa kuin koskaan. Motivaatio on ollut hukassakin, varsinkin nuorempana, mutta tällä hetkellä soittaisin paljon enemmänkin, jos aikaa olisi. Harrastukseni on antanut minulle paljon, eikä se ole vähiten johtunut maailman parhaasta opettajastani, jonka jäätyä eläkkeelle sain maailman eri tavalla parhaan opettajan. Uuteen opettajaan ja opetustyyliin vei tietysti aikaa tottua, mutta nyt olen tyytyväinen, että olen molemmilta  oppinut musiikkia vähän eri näkökulmasta.

Muistan yhä ensimmäiset soittajaiseni. Minulla oli päälläni vaaleanpunainen juhlahame ja päässä rakastamani ruusupanta, olin pukeutunut selvästä juhlavammin kuin muut, ja se häiritsi minua. Minut oli pantu aivan konsertin alkuun, sillä olin soittajista nuorimpia, mutta ehdin silti jännittää, ja lavalle kävellessäni tärisin kuin horkassa. Soitin kaksi kappalettani niin nopeasti, ettei siitä kuulemma tiennyt, milloin edellinen loppui ja seuraava alkoi. Opettajani tietenkin kehui esiintymistä, niinhän pienille pitääkin.

Esiintymisiä on toki tullut jo niin paljon, ettei niitä voi muistaa, mutta silti minä yhä jännitän niitä. Pieni jännitys kuuluu asiaan, ja tutkimusten mukaan se myös parantaa suoritusta. Uusi opettajani löytää jatkuvasti konsertteja, joihin haluaa minut soittamaan. Hän on sitä mieltä, että kappale pitää esittää monen monta kertaa, mielellään ensimmäisen kerran jo vähän keskeneräisenä. Tai siis, eihän kappale voi koskaan tulla valmiiksi.Camera360_2015_3_29_075110.jpg

Jokainen soittaja tietää, että harjoittelu vähänkään tavoitteellisesti on joskus turhautumista turhautumisen perään. Aikaisemmalla opettajallani oli varsin vaativa asenne, eikä hän antanut turhia kehuja. Silloinkin, kun olin harjoitellut jotain kohtaa hirveän paljon, ja se oli edistynyt harppauksin, saattoi tunti päättyä toteamukseen, että se kuulostaa hirveältä, en todellakaan voi soittaa sitä tuolla tavalla, eikä se varsinkaan saa kuulostaa tuolta seuraavan päivän tutkinnossa. Mutta tutkintojen ja konserttien jälkeen sain aina kehuja.

Uuden opettajani linja on erilainen. Hän kannustaa itse tekemään nuoteista musiikkia ja muistuttaa, että soittaminen on taidetta, ei siihen ole yhtä oikeaa tapaa. Alussa minua ärsytti, kun hän kehui soittoani. Ajattelin, että eikö hän tajua, miten paljon on vielä tehtävää, että se ei kuulosta läheskään hyvältä. Hän tajusi kyllä. Mutta hän ei kehunutkaan vain lopputuloksesta vaan myös edistyksestä. Ja hänkin osaa vaatia, mikä on tärkeää. Hyväksi tuleminen vaatii valtavasti harjoitusta, ja siihen pitää olla pientä pakkoa.

En todellakaan aina nauti soittamisesta. Joskus mikään ei onnistu, sormet eivät tottele ajatuksia, ja soitto kuulostaa lattealta tai töksähtelee. Mutta usein nautin siitä niin paljon, että se peittoaa huonot hetket. Ja parasta on huomata, miten koko ajan oppii ja kehittyy, vähän kerrallaan vähän paremmaksi. Se on hieno tunne.

Hyvää alkavaa viikkoa!