Psykologian ylioppilaskirjoituksia edeltävän päivän kirpeä mutta nopeasti lämpenevä syysaamu alkoi ihanasti pitkällä pyörälenkillä. Kuulokkeista soi Haloo Helsinki ja järvi välkehti kauniisti nousevan auringon valossa. Olen ottanut rennosti tämän viimeisen viikon. Nauttinut aurinkoisista päivistä, soittanut pianoa, käynyt elokuvissa ja opiskellut vähän siinä sivussa. Päivä päivältä on näyttänyt valoisammalta, kiitos ihanien kannustavien ystävien, opettajien ja tuttujen. Huominen koe on tärkein; kielet ovat toki tärkeitä myös, mutta eivät niin ratkaisevia jatko-opiskelujen kannalta.

Lomogram_2015-09-13_10-24-41-AM.jpg

Inside Out

Kävimme siskoni kanssa katsomassa uuden piirroselokuvan Inside Out. Lapsille suunnatuksi leffaksi se on yllättävän hyvä. Näin psykologianopiskelijan näkökulmasta siinä on

myös paljon pointteja ihmisen mielen rakenteesta ja kehityksestä (tosin melkoisella taiteilijan vapaudella höystettynä).

Elokuva kertoo 11-vuotiaan amerikkalaistytön mielen sisällä ohjaavista tunteista, jotka on kuvattu erillisinä (söpöinä) hahmoina. Ilo on pääohjaaja, hän pitää Rileyn onnellisena. Viha puolustaa oikeuksia, Pelko suojaa vaaralta ja Inho fyysisiltä ja sosiaalisilta myrkytyksiltä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, mikä merkitys Surulla on. Rileyn perheen muuttaessa tytön tasaisen onnellinen elämä saa ikäviä käänteitä, ja tunteet ovat pulassa. Kun Ilo ja Suru hukkuvat mielen syviin rakenteisiin, uhkaa Rileyn elämä muuttua epätoivoiseksi.

Psykologiselta kantilta elokuvassa on mielenkiintoista tunteiden ja toiminnanohjauksen kehityksen kuvaaminen. Rileyn ollessa vauva koostuu mielen ohjauspaneeli vain yhdestä isosta napista, eikä tunteitakaan häärää kuin kolme. Vauvoilla ei tosiaan ole kuin kokonaisvaltaiset hyvän ja pahan olon tunteet. Rileyn kasvaessa ohjauspaneeliin syntyy uusia vipuja ja nappuloita, ja hän pystyy tekemään monimutkaisempia asioita. Myös muistojen tunnesävyt muuttuvat: pikkulapsiaikaiset muistot ovat puhtaasti joko hyviä tai huonoja (elokuvassa keltaisia tai sinisiä), myöhemmin ne saavat erilaisia väriyhdistelmiä, sillä niihin liittyy monia tunteita.

Muistin rakennetta on myös yritetty elokuvassa kuvata. Päämaja eli mielen ohjauskeskus kuvaa tietoisuutta ja työmuistia, jonka kautta osa muistoista, jotka on elokuvassa kuvattu värillisinä kuulina, tallentuu pitkäaikaiseen säilömuistiin. Säilömuistissa eriskummalliset oliot lähettävät muistoja välillä takaisin päämajaan ja siivoavat turhia ja haalistuneita muistoja pois unen aikana. Muistojen haalistuminen onkin eräs psykologian teoria unohtamisesta. Sitä ei kuitenkaan tue se, että saatamme muistaa jotakin vuosikymmenten ajan, vaikka muistot eilisen lounaasta voi unohtua. Elokuvassa kuvataan myös toinen unohtamisteoria. Sitä kutsutaan hakuvihjeen puuttumiseksi. Joskus muistoja hukkuu säilömuistista; ne saattavat olla väärissä paikoissa, jolloin niitä ei enää tavoiteta eikä voida palauttaa mieleen. On vielä kolmaskin teoria: häirintäteorian mukaan unohtamiseen vaikuttavat aikaisemmat ja uudemmat muistot, jotka ikään kuin häiritsevät muistoa. Emme muista, mihin parkkeerasimme auton jonain tiettynä päivänä, koska muiden päivien parkkipaikat sekoittuvat sen kanssa.Tämän teorian mukaista unohtamista ei leffassa mainita.

Muistin toiminnasta olisin kaivannut myös huomion siitä, että ihmisen muisti on rekonstruktiivista. Tämä hirviösana tarkoittaa, että vanhat muistot muokkaantuvat, kun ne palautetaan mieleen. Koska emme muista kaikkia tapahtumaan liittyviä yksityiskohtia, paikkaamme aukkoja skeemojen eli sisäisten mallien, toisten muistojen ja kuulemamme tai lukemamme perusteella. Elokuvassa muistot säilyivät yksityiskohtaisina ja samanlaisina, mutta oikeasti muistamme epätarkemmin ja vähemmän kuin luulemme. Helsingin Sanomissa oli loistava artikkeli tästä: http://www.hs.fi/tiede/a1434940023012 .

Elokuva on kiinnostava myös persoonallisuuspsykologian kannalta. Rileyn persoonallisuutta kuvataan elokuvassa erilaisina mielen saarekkeina, jotka aktivoituvat toiminnan aikana. Esimerkiksi pelleilysaari aktivoituu hauskanpidon yhteydessä ja lätkäsaari rakkaan harrastuksen parissa. Elokuvasta tulee hyvin ilmi, miten persoonallisuus kehittyy Rileyn kasvaessa, ja miten se on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

En tiedä, miten minusta on tullut tällainen elokuvissaitkijä, vai oliko kyse jostain muusta, mutta loppukohtaus on aika liikuttava. Lopussa selviää, että surullakin on tarkoitus, ja että tasapainoinen elämä vaatii kaikkien tunteiden hyväksymistä.

Pidin elokuvasta, vaikken varsinaisesti kuulukaan sen kohderyhmään. Elokuvan tekijät ovat oikeasti ottaneet selvää ihmisen mielen rakenteesta, ja siksi leffan on kiinnostava myös analyyttisen psykologiselta kantilta. Suosittelisin sitä kaikille lapsenmielisille samoin kuin psykologiasta kiinnostuneille.

Lomogram_2015-09-05_09-12-44-AM.jpg

Mukavia syyspäiviä! Tsemppiä kaikille syksyn kirjoituksiin osallistuville!

Kaikki on mahdollista. Mahdottoman toteuttaminen vain vie hieman enemmän aikaa.