Camera360_2015_9_13_054732.jpg

Se on parasta, kun koko ajan löytää uusia paikkoja. Minulla on tapana lähteä vain seikkailemaan: kävellä ympäriinsä, kääntyä uusille teille, juosta reitittämättömiä lenkkejä. Koulukaupungistani Helsingistä on pikkuhiljaa tulossa myös kotikaupunkini. Ja päivä päivältä pidän kaupungista yhä enemmän.

Camera360_2015_10_13_072605.jpg

Miten niin kaupungissa ei näe syksyn värejä?

Minulla on jo useita lempipaikkoja. Viimeisimpänä ihastuin Rikhardinkadun kirjastoon komeine kaariovineen ja pyöreine ikkunoineen. Siellä on aitoa vanhanajan kirjastotunnelmaa, suloisia rauhaisia soppia lukemiselle ja hyllykaupalla teoksia. Ihmettelen, kuinka en ole ennen löytänyt tietäni sinne. Nytkin satuin paikalle sattuman kautta.

Meri on lapsesta asti ollut lähellä sydäntäni, ja siksi minusta ihanaa kuljeksia rantoja pitkin. Yksi suosikkiteistäni on HIetaniemen hautausmaan takana rantaa pitkin kulkeva hiekkatie. Se on viehättävä, enkä ole ainoa, joka tykkää juosta lenkkiä sen kautta.

Camera360_2015_10_13_072450.jpg

Kallion päältä näkyvät Pasilaan menevät junat.

Myös Kasvitieteellinen puutarha Kaisaniemessä on ihana, vaikka siellä en ole aikoihin käynyt. Lapsena meillä oli tapana käydä siellä kummini kanssa pari kertaa vuodessa: keväällä, kun puihin puhkesivat lehdet ja syksyllä, kun ruska värjäsi maiseman. Silloin kaupungissa käyminen oli erikoista ja hienoa. Sitä varten puettiin kaupunkitakit ja kaupunkikengät, harjattiin hiukset leteille. Kaupunkiretkien ohjelmassa oli aina elokuva, teatteri tai taidenäyttely. Usein käytiin myös Stockmannilla ja Fazerin kahvilassa. Muistan, miten hienolta tuntui päästä Helsinkiin. Eteenpäin käveleminen oli vaikeaa, sillä lukuisat valot ja mainokset veivät huomion. Ratikalla matkustaminen oli hienointa ikinä, mutta välillä myös pelotti. Kaupunki oli niin iso ja täynnä ihmisiä ja autoja.

Parina kuluneena vuonna olen paitsi tottunut vilkkaisiin katuihin myös päässyt kaupunkilaisen kahvilakulttuurin juoneen. Vaikken edelleenkään näe järkeä niissä kahdeksan euron sämpylöissä, on kahvilassa käymisestä tullut mukava ajanviete kavereiden kanssa. Mielikuvituksettomien ketjuliikkeiden vallatessa keskustan on söpöjen, omintakeisten kahviloiden löytyminen aina ilon aihe. Tässä pari suosikkiani: Kampin Kaakaopuun ystävälliseen palveluun ja valloittavaan valkosuklaakaakaoon ihastuin välittömästi, ja Kalevankadulla sijaitsevassa Kuppi & Muffinissa saa nauttia kodikkaasta tunnelmasta ja mainioista muffinsseista.

Camera360_2015_10_2_125655.jpg

Suussa sulavia muffinsseja Kuppi & Muffinissa

Outoa ja hienoa on se, miten helposti julkisilla pääsee kaikkialle. Ja miten joka puolella on kaikkea. Puolen kilometrin säteellä helsinginkodistani on ehkä kymmenkertaisesti sen verran ravintoloja, mitä vanhalla kotipaikkakunnalla on yhteensä. Kävellen pääsee käytännössä minne vain, mutta lisäksi kulkevat ratikat, metrot ja bussit. Tällaiselle pellonreunassa kasvaneelle se on uutta. Enkä minä kuitenkaan ole ihan maalla asunut.

Eilen tulin ajatelleeksi, miten sääli olisi ensi syksynä muuttaa jo pois, jos siis pääsen Ruotsiin opiskelemaan. Juuri kun alan pitää pääkaupungistamme, olen jo lähdössä pois. Toisaalta, mistä sitä tietää, jos joskus vielä muutan tänne. Miten voisin tietää, missä olen kymmenen vuoden päästä, kun en edes tiedä, missä olen tulevana syksynä?

Camera360_2015_9_26_102504.jpg

Satamassa näyttäytyy kaupungin karumpi puoli.

Sometimes we need to stop analyzing the past, stop planning the future, stop figuring out precisely how we feel, stop deciding exactly what we want, and just see what happens.