Uudesta uutta

Äidinkielen ysikurssilla kirjallisuuden aiheena on nykykulttuuri, ja saimme tehtäväksi lukea jonkin uuden teoksen mistä tahansa genrestä. Päädyin Riikka Pulkkisen romaaniin Raja, sillä olin kuullut siitä, ja se vaikutti takakansitekstin perusteella mielenkiintoiselta. Luetusta teoksesta piti tehdä työ, joka osallistuu nykykulttuuriin. Eli uudesta teoksesta luodaan jotain uutta. Se sai olla melkein mitä vain: video, meemi, statuspäivitys, sarjakuva, performanssi, blogiteksti tai jotain ihan muuta. Minä piirsin akvarellikynillä kuvan, ja nyt kirjoitan koko projektista blogitekstin. Tein siis uudesta uutta ja siitäkin vielä uutta.

Raja käsittelee monia aikamme ilmiöitä, kuten nuorten itsetuhoisuutta ja mielenterveyden häiriöitä, vanhusten yksinäisyyttä, vanhemmuuteen ja nuoriin liittyviä rooleja ja vaatimuksia sekä seksiä ja siihen liitettyjä odotuksia ja ihanteita. Teos heijastaa nykykulttuurin piirteitä häpeilemättömän suoran kerronnan ja lukijan hämäämisen kautta. Postmodernille kirjallisuudelle tyypillistä on muun muassa tarinan kerronta useasta näkökulmasta vuorotellen. Se vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta. Hänen on punottava kertomusta mielessään useista langoista ja hahmotettava kokonaisuutta palasista. Toisaalta se tarjoaa uusia ulottuvuuksia tarinaan, joka muodostuu joka lukijalla hieman erilaiseksi. Näkökulman vaihtuminen auttaa myös käsittämään, miten ihmisten pienetkin teot ja sanat vaikuttavat monien muiden elämään.

Kuvassani on tarinan henkilöitä ja symboleja tärkeistä tapahtumista. Siellä ovat Anja Aropalo, joka on luvannut tappaa muistisairaan miehensä, ja Mari joka on palavasti rakastunut opettajaansa eikä panisi pahakseen kuolla nuorena. Kasvottomiksi ovat jääneet Julian, joka ei ehkä halua myöntää itselleen käyttävänsä lukiolaistyttöä hyväkseen ja Anni, joka kantaa sisällään ihan liian paljon painavia asioita kuusivuotiaaksi. Koin tärkeäksi piirtää myös Marin huolestuneen äidin ja Anjan lyhyeksi suhteeksi jääneen miesystävän. Tai itse asiassa vain hänen jalkansa, sillä hän ei ole tarinan juonen kannalta kovinkaan tärkeä henkilö.

Oikealla seisovat pakkasen kynimät puut Espan puistossa. En halua pilata mahdollisia tulevia lukukokemuksia kertomalla niistä käänteentekevistä tapahtumista, joihin muut kuvat viittaavat. Kirjaa lukiessa ne aukeavat. (Tämä oli vihje: Kannattaa lukea teos.)

Kuvan taustalla risteilee polkuja. Ne kuvaavat tarinoita, teitä, jotka välillä risteävät, kulkevat hetken yhtä matkaa mutta kohta taas eroavat. Tarinassa henkilöt tapaavat toisiaan, suunnitellusta tai sattuman kautta ja vaikuttavat toistensa elämiin.

Tussilla kirjoitetut sanat kuvaavat asioita, joiden kautta teoksessa käsitellään rajoja. Kuolema on selvä raja olemisen ja ei-olemisen välillä. Se on jyrkkä ja peruuttamaton, ja siksi se voi olla samaan aikaan pelottava ja houkutteleva, kuten kuolemaansa fantasioivalle Marille. Omaan kehoon liittyy myös rajoja. On rajat sille, mitä muut saavat sille tehdä ja minne koskea. Lisäksi on raja kivun ja nautinnon välillä, vaikkakin se voi olla hämärä. Jokin raja myös erottaa itsen ja muut. Moni tarinan henkilöistä kokee olevansa ulkopuolinen ja huonompi kuin muut. Toisaalta muut ihmisetkin voidaan jakaa omiin tuttuihin ja vieraisiin tai hyvää ja pahaa tarkoittaviin.

Ehkä vaikeinta on piirtää raja oikean ja väärän välille. Onko oikein tehdä itsemurha tai tappaa, jos toinen pyytää? Entä seksisuhde alaikäisen kanssa, jos tämä itse haluaa sitä? Ajatuksista voi myös rajata kielletyt, pahat mietteet sallituista. Moni Rajan henkilö painii ei-toivottujen ajatusten kanssa. Kuusivuotias Anni sulkee illalla pahat ja pelottavat ajatukset ”Raskaiden Ajatusten Pakettiin”. Anjan muistisairaan miehen tapauksessa muisti jakaa ajatuksia saavutettaviin ja unohdettuihin.

Minusta Pulkkisen romaani on taitavasti rakennettu tarina löyhästi punotuista kohtaloista. Henkilöt ovat aistikkaita ja kerronta vaihtelevaa: välillä nopeatempoista, välillä herkkää. Juoni pitää otteessaan ja mielenkiinto säilyy loppuun asti. Suosittelen.

Haloo Helsingin jäähallikeikka

Eilen sain nauttia suosikkibändini keikasta Hartwall-areenalla. Haloo Helsinki veti toiseksi viimeisen keikkansa ennen vuoden keikkataukoa huimalle yli kymmentuhatpäiselle yleisölle. Olihan se mahtava. Yliveto suorastaan. Tehosteissa ei ollut säästetty, mutta musiikki oli pääosassa. Bändi oli selvästi iskussa, enkä usko, että kappaleet jättivät ketään kylmäksi. Konsertti alkoi komeasti ilotulitteiden kera "Kiitos ei ole kirosana"-vedolla, jota seurasi samaan hengenvetoon vielä kaksi biisiä ennen alkuspiikkejä. Tunnelma vaihteli jäätävän kauniista "Kevyempi kantaa"-kappaleen haikeudesta voimakkaiden hittien "Beibi" ja "Huuda" räjähtävään riemuun. Illan huipentuma oli näyttävästi vedetty "Maailma on tehty meitä varten", joka todella kruunasi keikan.

Isoista maailmantähdistä poiketen Haloo Helsingin jäähallikonserttia leimasivat aitous ja bändin tietynlainen nöyryys ja kiitollisuus yleisöä ja konsertin järjestäjiä kohtaan. Elli Haloo aloitti ensimmäisen spiikkinsä: "Te todella tulitte. Vau. Kiitos." Taustatiimiä kiiteltiin vielä useaan otteeseen samoin kuin keikan yleisöä. "Ihanaa että käytitte aikaanne ja tulitte tänne. Tää on. Mahtavaa."

Kahden ja puolen tunnin ajaksi sai totisesti unohtaa kaiken muun ja keskittyä vain Suomen tämän hetken parhaan bändin upeaan keikkaan. Tämä oli totisesti hintansa väärti.

Tässä vielä linkki Helsingin Sanomien arvosteluun: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1444974791535

"Mä nautin siitä tunteesta, kun sanon 'hyvää huomenta' ja nään jotain riemua ohikulkijan ilmeessä. Mä tanssin yksin kadulla ja pidän ovet avoinna ja nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä."

Haloo Helsinki: Huuda