Olen tehnyt surutyötä koko kevään. Ei, kukaan läheiseni ei ole kuollut. Kukaan ei ole sairastunut vakavasti eikä kenenkään koti ole palanut. Mutta lukioaika alkaa olla ohi.

Camera360_2016_4_28_093512.jpg

Muistan ensimmäisen jakson jälkeen vannoneeni, etten ikinä halua lähteä lukiosta. No, eiköhän se mieli ehdi vielä muuttua, minulle sanottiin. Ei ehtinyt. Mutta ehkä sitä on valmiimpi. Kypsempi. Vahvempi. Tai ehkä ei.

En halua lähteä. Näinä lukiossa vietettyinä vuosina olen ollut onnellisempi kuin koskaan. Lukiosta tuli minulle pian tuttu ja turvallinen paikka, jonne oli mukava tulla. Sain paljon kavereita, ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että todella kuulun porukkaan. Ja millaiseen porukkaan! Huippujengiin täynnä erilaisia, taitavia, avoimia ja suvaitsevaisia ihmisiä.

Luopuminen tapahtuu vähitellen. Yhä vähemmän kursseja, sitten yhä vähemmän tunteja, kokeet, sitten enää kuorotreenit ja ilmaiset lounaat. Muutama juhlahetki. Muutaman viikon päästä ei enää mitään. Vähittäinen loppuminen on hyvä. Tyhjyys ei tule kerralla, yllätyksenä, niin kuin yläasteen loppuessa. Kuului vain pam ja kaikki olivat menneet.

Camera360_2016_4_28_094356.jpg

Toisaalta, näin tämän kuuluukin mennä. Elämä menee eteenpäin, kaikki mikä alkaa myös loppuu aikanaan. En kaipaa yläastetta, saati alakoulua. Ne koulut ovatkin jo poissa. Muuttuneet, niinkuin asioilla on tapana. Ihmiset ovat vaihtuneet, ja nekin jotka eivät ole, eivät enää muista meitä.

Se juuri on pahinta, tavallaan. Me lähdemme ja meidät unohdetaan. Elämä jatkuu, koulu jatkuu. Uudet kurssit alkavat ilman meitä, käytävillä mainoksia tapahtumista, joita emme ole järjestämässä, lehdessä sisäpiirinvitsejä, joita emme enää ymmärrä. Katoamme ja unohdumme niin kuin edelliset 120 sukupolvea. Olemme vain yksi lenkki koulun historian ketjussa, jälleen yksi vuosikurssi, joka luuli olevansa ainutlaatuinen.

Ehkei lukion loppuminen olisi niin suuri juttu, jos elämä jatkuisi täällä sen jälkeenkin. Mutta minulle lukion loppuminen merkitsee kokonaisen elämänvaiheen loppua. Nuoruuden loppua. Se merkitsee loppua sille helpolle ja ohjatulle elämälle, jota kaikki on tähän mennessä ollut. Edessä on muutto ulkomaille, omilleen, irtautuminen kaikesta vanhasta. Huomaan pidättäväni hengitystä.

En kirjoita nyt siitä, mikä tulevassa syksyssä pelottaa. Olen miettinyt ja kirjoittanut siitä ihan liikaa. Eivät ne pelottavat asiat siitä muutu. Haluan kirjoittaa siitä tunteesta, joka silloin tällöin voittaa kaiken pelon ja huolen. Se on huumaava tunne, joka tulee joskus yllättäen pyörän selässä tai kävelylenkillä. Tunne, usko, että pystyn siihen. Pystyn tähän hyvästien kevääseen, pystyn siihen, mikä minua syksyllä odottaa. Hitto vie pystyn mihin vaan!

Äitini sanoo, ettei ikinä voi saavuttaa mitään oikeasti tärkeää, jollei ylitä omia mukavuusrajojaan. Pitää tehdä uusia ja pelottaviakin asioita, jotta tietää mihin pystyy. Pitää uskaltaa lähteä ja jättää taakseen kaikki vanha. Pitää kokeilla, mihin kristallisiivet kantavat.

Camera360_2016_4_28_093615.jpg

"Uskallatko sä kokeilla, minne asti kantaa

siivet auki levitetyt, vai aiotko antaa

mahdollisuuksien mennä? Tartu niistä kiinni.

Mitään et tuu hävii, paitsi jos luovutat niinni

loput päivistäsi mietit, entä jos ois toisin?

Spekulointi jälkeenpäin ei oo mistään kotoisin.

Kauempana näkyy maailma, tos on katuoja.

Ennen valintaasi muista: ei ole rajoja."

Mariska: Rajaton