Tuntuu kuin olisin ollut täällä vuoden. Tai ainakin kuukauden. Ja kuitenkin, nämä pari ensimmäistä viikkoa ovat menneet todella nopeasti.

Viihdyn yhä tosi hyvin. Päivä päivältä asiat käyvät tutummiksi, ihmiset tulevat tutummiksi, kieli sujuu paremmin. Päivä päivältä aidat murtuvat ja uusia teitä avautuu. Kas, tällaisestakin selvisin ja tämäkin tilanne on nyt koettu. Tämä on elämäni isoin opintomatka. Kaksi asiaa olen jo oppinut:

1. En voi stressata siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Se ei vain toimi, muuten saisin stressata itseni hengiltä. Kommunikointini on noloja tilanteita toisensa perään ihan jo kielenkin takia. Enkä edes halua tietää, mitä kirjoittamattomia sääntöjä tulen jatkuvasti rikkoneeksi, kun en täysin vielä tunne ruotsalaista kulttuuria. En siis yritäkään vetää mitään roolia, esittää jotain, mitä luulisin muiden minulta odottavan. Olen oma itseni, koska se on ainoa, mitä osaan hyvin. Ajatelkoot mitä ajattelevat.

2. Hoidan perusasiat ensin. Tärkeintä on pitää itsensä kasassa. Yritän nukkua, syödä ja urheilla (heti kun paranen tästä pienestä flunssasta). Yritän olla mukana tapahtumissa, joissa voi tutustua muihin. Sitten vasta huolehdin opiskelusta. Muuten en muuta tekisikään kuin panikoisi uhkaavasti lähenevää ensimmäistä tenttiä.

Opiskelutahti oli pieni shokki ensinalkuun. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun näin ensimmäisen kurssikirjan. Sivuja tässä englanninkielisessä opuksessa on 957, aikaa noin kaksi viikkoa. Fadderit (tutor-opiskelijat) kuitenkin sanoivat, ettei meidän odotetakaan lukevan kirjaa kannesta kanteen, kappaleiden lopussa olevilla yhteenvedoilla pääsee jo pitkälle.

Usko itseen alkaa taas palautua. Monet asiat ovat tuttuja lukiosta ja pääsykoemateriaalista. Okei, kirja on englanniksi ja luennot ja tentit ruotsiksi. Okei, jotkut luennoitsijat puhuvat niin vahvaa skånea, etten meinaa pysyä perässä. Okei, ehkä reputan ensimmäisen tenttini, mutta entäs sitten? Tunnollisena opiskelijana on hassua ajatella näin, mutta elämässäni tapahtuu juuri nyt niin paljon, ettei yksi tentti enää paina niin paljoa kuin esimerkiksi lukion alussa.

Monet ovat kysyneet, onko jo ikävä kotiin. On ja ei ole. Päiväni ovat niin täynnä kaikkea kivaa ja jännittävää, etten ehdi oikeastaan ajatella kotia tai ihmisiä Suomessa. Aika kuluu opiskelujen ja luentojen ohella erilaisissa faddring-tapahtumissa ruoan, pelien, leikkien ja uusien kavereiden kanssa. Suomeakin pääsee puhumaan, sillä suomalaisia on aika paljon. Olen myös viettänyt aikaa niiden parin vanhan ystävän kanssa, jotka myös päätyivät tänne opiskelemaan. Pääosin siis nautin kaikesta uudesta ja mielenkiintoisesta ja keskityn ottamaan kaiken irti yliopistoajan alusta.

Välillä on kuitenkin tullut myös tyhjiä hetkiä. Jonain iltana, kun olin väsynyt ja kuumeessa, kun olisi pitänyt opiskella mutten jaksanut, kun soitin kotiin ja isä kertoi ruoan olevan pöydässä. Joskus, kun näkee jonkun, joka muistuttaa jotakuta Suomesta. Pieniä hetkiä, jotka menevät nopeasti ohi, mutta ovat kuitenkin olemassa. Olisihan se outoa, jos eivät olisi.

WP_20160901_20_00_05_Pro_e.jpg

Mikään ei rentouta niin kuin neulominen ja lämmin maitotee.

Olen täällä oppimassa, se on asenteeni nyt. Olen täällä oppimassa paitsi psykologiaa yliopistolla, myös kieltä ja kulttuuria, itsenäistä elämää ja pärjäämistä sekä uusia puolia itsestäni. Millään muulla tavalla ei varmasti voisi oppia niin paljon niin lyhyessä ajassa kuin näin, hyppäämällä pää edellä tuntemattomaan ja luottamalla siihen, että pystyy siihen, selviää. Se voi tuntua epämukavalta aina välillä. Välillä voi epäonnistua ja kompuroida, valita väärin ja eksyä. Jokaisesta vastoinkäymisestä kuitenkin oppii ja vahvistuu, kasvaa vähän. Ystäväni sanoi, että olen sellainen, joka pärjää. Haluan olla sellainen, joka pärjää. Päätän olla sellainen. Ja pärjään kyllä.

 "Du är modigare än du vet, starkare än du tror och klockare än du förstår."