Kellot ovat hidastaneet vähän. Pimeä tulee nopeammin, mutta päivät ovat pidempiä. Viikot ovat pidempiä. En kadu mitään, mutta välillä mietin, miten helppoa kaikki olisi, jos olisin jäänyt Suomeen. Miten helppoa olisi asua, opiskella, tutustua. Miten helppoa olisi herätä aamuisin, helppoa käydä kotona viikonloppuisin.

Mutta elämän ei ole tarkoitus olla aina helppoa. Helpot asiat eivät opeta mitään. Haasteet ja niistä selviäminen tekevät elämästä mielenkiintoista. Pitäisi vain muistaa se, kun seuraan sivusta pöytäkeskustelua tai vertaan muutamaa lyhyttä lausettani muiden sivun pituisiin tenttivastauksiin. Jaksa, jaksa, vielä pari kuukautta niin kaikki on vähän helpompaa. Anna itsellesi lupa olla vähän pihalla, vähän pieni.

Mietin, miten paljon minua oli kiinni siinä, mitä tein. Suuri osa siitä mitä olin, jäi Suomeen kun muutin. Olin ressu, pianisti, tanssija, osa kaveriporukoita. Kotini oli paitsi talo jossain asuin, myös koko seutu, jossa kasvoin lapsuuteni, lähimetsät ja kadut, musiikkiopisto, Helsingin keskusta.

Nyt en ole mitään. Minulla ei ole vielä elämää täällä, paikkaa, jossa tuntisin olevani kotona. Se vaatii aikaa, ne sanovat. Paljon pieniä askelia, jotka auttavat kasvamaan kiinni uuteen paikkaan. Epävarmuutta, kokeilemista, kaatumista. Yksinäisiä pimeitä iltoja.

Ei, kyllä minä olen mitään. Olen opiskelija yhdessä maailman viehättävimmistä yliopistokaupungeista. Olen juoksija, kuorolaulaja, psykainnostuja. Olen suomalainen, jonka ruotsi saa nopeasti rikssvenskan piirteitä. Olen rohkea kokeilija, joka tykkää tarttua haasteisiin. Välillä vain meinaan unohtaa sen.

"Ibland måste vi våga hoppa först, och bygga våra vingar på vägen ner."