Sateensumuisen sunnuntaiaamu ratoksi pakkasin reppuuni kameran, myslipatukan ja puolikkaan omenan ja nousin pyörän selkään. Suuntana oli 9 kilometrin päässä sijaitseva järvi ja suunnitelmana ikuistaa syksyn värejä.

Kovin kauaa ei tarvitse polkea, kun kaupungin kauniit rakennuksen vaihtuvat peltoihin, metsiin ja lehmiin.

Koskaan en ole pyöräillyt niin paljon kuin täällä. Kuljen pyörällä kaikki matkat lentokenttäjunailua lukuunottamatta. Se on kätevää, sillä matkoihin ei kulu paljoa aikaa eikä tarvitse hankkia bussilippua.

Ruska on kaunis. Huomaan joka syksy unohtaneeni kuinka hieno se on. Sanovat, että Suomessa hienoin hehku alkaa olla ohi jo. Täällä sen loisto on vasta aluillaan.

Poljen ja annan ajatusten tuulettua. Välillä pysähdyn kuvaamaan tai kiipeämään lintutorneihin. Rauhoitun, kun näen kauas avointa maisemaa. Järven rannalla istun märällä laiturilla ja tunnen, kuinka hengitys hidastuu ja paino vatsanpohjassa sulaa hieman. Tuntuu hyvältä olla itsekseen kaukana kaikesta

Olen yleensä pitänyt syksystä. Tavallisesti nautin pimenevistä illoista ja siitä suloisesta ikävästä, joka valtaa kaljujen puiden alla vaeltavat yksinäiset. Olen hengittänyt sitä lohdutonta hyvästien aikaa, jolloin luonto kuolee talveksi ja yleensä joku lähtee. Olen rakastanut sitä. Kun olen kuvitellut olevani yksin, kuvitellut hetken kävellessäni sateesta kiiltäviä katuja, ja palannut sitten kotiin, jossa on valot ja ihmisiä ja ruoka pöydässä.

Kun on oikeasti yksin, se ei ole niin kaunista.

On ollut kaikenlaista. On ollut iloa, naurua, innostusta. Konsertteja, lautapelejä ja banaanilettuja. Opiskelua, kehittymistä. Kasvamista. On ollut surua ja huolta. Hyvästejä, joita ei ehditty jättää. Tajuamista, että yhden kerran lähdetään, eikä tulla ikinä takaisin. Vihaan sanaa ikinä.

"You may be gone from my sight

but you are never gone from my heart"