Tavallisesti tähän aikaan vuodesta olen kuolemanväsynyt. Värjöttelen juna-asemalla kukonlaulun aikaan tihkusateen sumentaman katulampun valossa, suoritan täyteen ahdettuja päiviä ja stressaan kaikesta siitä mitä en ehdi tekemään. Olen tottunut siihen, että marraskuun pimeinä iltoina itken uupuneena oppikirjojen sivut ruttuisiksi ja kietoudun itsesäälin pehmeään peittoon. Se on vain tuo pimeys, vakuutan ja sulkeudun huoneeseeni madaltaakseni edes hiukan tekemättömien töiden pinoa.

Tämä syksy on erilainen. Koulun puolesta nyt on kuulemma koko opiskeluajan kevyin lukukausi, lisäksi töitä pari kertaa viikossa, harrastuksia ja kavereita. Ei tarvitse matkustaa tunteja päivässä kaupungista toiseen. Kouluun kävelee 10 minuuttia, nationille kolme, kuoroon viisi ja kuntosalille 12. Opiskelut ehtii hoitaa toimistoaikana, töiden jälkeen on niin ikään vapaa. Yhtäkkiä minulla on aikaa arjessani. Saan nukkua kahdeksan tuntia yössä, voin urheilla joka päivä, voin tehdä kunnon ruokaa. Voin käydä kahvilla kavereiden kanssa, konserteissa ja elokuvissa. Voin katsoa sarjoja iltaisin, lukea tai askarrella. Voin mennä nationille soittamaan pianoa ennen luennon alkua. Ehdin käydä kävelyllä aamuisin ja leipoa teeleipiä. Niin kuin olisi lomalla, mutta on kuitenkin vastuuta ja tekemistä.

En tiennyt, että arki voi olla tällaista. Että sitä voi elää ilman jatkuvaa stressiä ja töihin hukkumista. Taitaa olla terveellistä minulle, että emme itse saa valita kurssejamme ja tehdä lukujärjestyksiämme niin kuin lukiossa. Olen taipuvainen ottamaan aivan liian paljon kursseja. Olisin taas samassa tilanteessa kuin lukiossa, kun olin monta kertaa palamassa loppuun. Välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten koko ajan paahda täysillä töitä, mutta sekin on helpottanut. Joku toinen päättää, kuinka paljon meillä on koulun puolesta hommia. Lisäksi teen vapaaehtoistyötä ja kehitän itseäni harrastusten parissa. Kyllä sen pitäisi riittää.

Ehkä ideaali ei olekaan kuluttaa itseään loppuun jatkuvalla kiireellä ja stressillä. Ehkä onkin pidemmän päälle kestävämpää elää hiukan hitaammin, höllätä tehokkuusvaatimuksistaan ja ehtiä nauttimaan siitä mitä tekee. Ainakin nyt, kun yliopisto-opiskelijana on siihen mahdollisuus. Miksi murehtia, kun voi nauttia ja elää?

Olen onnellisempi kuin muistan olleeni pitkään aikaan. Tuntuu, että palaset alkavat loksahdella paikoilleen, että elämäni alkaa näyttää taas omaltani. Olen saanut takaisin asioita, jotka kadotin muuttaessani reilu vuosi sitten: kielen jolla kommunikoida suhteellisen sujuvasti ympäristön kanssa, hyviä kavereita, paikan jota kutsun kodikseni, pianonsoiton, rutiinit. Olen saanut myös paljon muuta: uusia asioita, ihmisiä, taitoja ja rohkeutta. Nyt minulla on kaksi kotimaata, kaksi kieltä, kaksi tarinaa. Vaikka tavallaan kaikki se on vain yksi: yksi identiteetti, yksi elämä, yksi minä. Tässä minä olen, sellaisena kuin olen, ja tässä on minun elämäni, sellaisena kuin haluankin sen olevan.