Lihakseni ovat väsyneet. Jalat eivät meinaa kantaa minua. Askel, askel, kävelen kuin vanha mummo. Mieli on väsynyt myös, se ei löydä motivaatiota nousta sängystä aamuisin. Se haluaisi vain käpertyä karvavilttiin ja nukahtaa helmikuisen lauantaiaamun rauhaan. Mutta sitten toinen ääni päässäni herää. Se muistuttaa kielletystä näkkileipäsiivusta ja pakottaa lihakset liikkeelle. Kahvakuulajumppa odottaa.

Ne sanovat, että minulla on syömishäiriö. Niin ne sanovat, ja pikkuhiljaa yritän hyväksyä sen. Taas yksi lisäys listaan Asioita Joita Tapahtuu Vain Muille, Ei Itselle.

Jumpan jälkeen väsymys on erilaista, se on ansaittua. Hyvä tyttö, olet vahva. Jaksat vastustaa houkutuksia, joihin muut lankeavat. Sinä nostat salilla rautaa, kun muut katsovat Netflixiä. Niin kuuluukin, sinulla on kontrolli ja järjestys elämässäsi.

Säännöt ovat ystäviäni. Ne pitävät järjestystä yllä, estävät kaaoksen ja romahduksen, joka vaanii jokaisessa ylimääräisessä suupalassa, jokaisessa porkkanakakussa ja kermajuustosiivussa. Kaikki on hyvin niin kauan kuin noudatan sääntöjä. Mutta ne lisääntyvät kuin banaanikärpäset. Jokainen hairahdus pakottaa minut tiukentamaan niitä.

Pitkään ajattelin, että pitelen naruja käsissäni. Tilanne on hallussa, pystyn lopettamaan milloin haluan. Hetki vielä, sitten olen tyytyväinen. Tosiasiassa ne narut kiskovat minua mukanaan, ja minä puristan niitä henkeni kaupalla, sillä pelkään tippuvani, jos päästän irti.

Nyt olen vain niin väsynyt. On niin pimeää ja kylmää, loputtoman pimeää ja kylmää. Mutta eiköhän se kevät vielä tule. Kaunis kaivattu kevät, pian se on täällä taas ja sytyttää valon minussa. Pian kaikki tuntuu taas paremmalta.