Paljon linnunlaulua. Ei yhtään ihmistä missään. Kaunis sunnuntaiaamun rauha. Istahdan metsämaalle puiden välistä siivilöityvän auringonsäteen valaisemaan läikkään. On miellyttävän viileää. Rauha ympärilläni, ja rauha pääni sisällä. Onnellinen hiljaisuus.

Tunnen olevani kuin tuhkasta kurkistava fenixlintu. Synnyn uudelleen joka kevät. Kuolin, nyt olen taas elossa. Vähän kerrallaan enemmän elossa kuin muistan olleeni aikoihin. Elossa. Ilossa.

Huomaan taas rakastavani aamuja. Silloin voin yleensä hyvin, kun voin sanoa niin. Rakastan ensimmäisiä auringonsäteitä, jotka vapautan huoneeseeni aamuisin avatessani raskaat samettiverhot. Rakastan aikaisia aamukävelyitä kaupungin vielä nukkuessa. Rakastan sitä, että päivä on edessä, täynnä mahdollisuuksia. Täynnä uusia alkuja.

Utelias peura ilmestyy pusikon takaa. Se huomaa minut, muttei pelkää. Katsomme toisiamme, se hyppelee hetken ympäriinsä, tulee lähemmäksi ja jatkaa sitten matkaansa. Taianomainen hetki.

"If winter has the courage to turn into spring who says I can't bloom just same?"