lauantai, 29. huhtikuu 2017

Pieniä paloja Pariisista


IMG_9242.jpg

Vietimme perheen kanssa pääsiäispäivät Pariisin keväässä. Se oli minulle ensimmäinen kerta patonkimaan pääkaupungissa, ja se teki jonkinlaisen vaikutuksen. En kuitenkaan haluaisi asua siellä -liikaa ihmisiä, liikaa autoja, taloja ja kaupunkia. Muutama päivä riitti ja sain suurkaupungin hektisyydestä tarpeeksi vähäksi aikaa. Rakastuin kaupungin tunnelmaan, rautakaiteisiin parvekkeisiin ja viehättäviin kahviloihin ja leipomoihin, mutta odotin ehkä jotain vielä enemmän.

Niin monta laulua, taulua ja runoa, niin monta kuvaa ja kuvausta, kirjaa ja sanoitusta siitä romanttisesta ja ainutlaatuisesta Pariisista. Ehkä kuvittelin sen uniikimmaksi, luonnollisemmaksi, vähemmän turistiseksi ja hälyiseksi. Ehkä kuvittelin, että markkinavoimien kylmät lait eivät ulottuisi sinne. Mutta niin kauas kuin ulottui jono Riemukaaren lipunmyyntitiskiltä, niin kauas jäi haave elokuvien Pariisista, jota eivät piiritä poliisiautot ja hop-on-hop-off-bussit.

Matka oli kuitenkin hieno. Näimme paljon, kävelimme kengät puhki ja söimme hyvää ruokaa. Vaikuttava kaupunki käydä, vaikkei välttämättä niin kiva asua. Jälkikäteen tuntui, että sain taas uusia näkökulmia miksi pidän ihanasta omasta Uppsalasta niin paljon.

IMG_9705.jpg

Eiffeltornin huipulta näki horisonttiin asti ulottuvat kerrostalokorttelit.

IMG_9577.jpg

Crêpet nutellalla ja banaanilla maistuivat herkkusuille.

IMG_9258.jpg

Joka kujalla on oma ilmeensä.

IMG_9633.jpg

Suosituimmissa turistikohteissa väenpaljous kävi välillä ahditavaksi. Siksi yritimme lähteä liikkeelle jo aikaisin aamulla ja välttää pahimmat ryysikset. Pääsiäinen ei taida olla paras aika matkustaa Pariisin kaltaiseen turistikeskukseen.

IMG_9658.jpg

Laskeva aurinko siivilöityi jo lehdessä olevien puiden välistä. Kevät oli toki jo pidemmällä kuin Ruotsissa tai Suomessa, mutta lämpö ei meitä hellinyt tällä kertaa.

IMG_9303.jpg

Puoli valtakuntaa uunituoreesta patongista.

IMG_9548.jpg

Innostun harvoin taidemuseoista, mutta Pariisista ei voi palata, jos ei ole käynyt ainakin yhdessä.

IMG_9354.jpg

Satujen silta sateen jälkeen.

IMG_9667.jpg

"Just add three letter to Paris and you have Paradise" Jules Renard

tiistai, 11. huhtikuu 2017

Keväinen valo

WP_20170405_10_51_48_Pro_e.jpg

Kevään jälkeen pikkuhiljaa taas valo alkoi mussa toistumaan.

Pyöräilen alas kapeaa katua Luthagenin lähellä. Pelloilla puhaltanut tuuli ei löydä puutalojen väliin, ja hetken on lämmin kesähameessa. Olen menossa parin kaverin kanssa testaamaan lounasta uudessa vegekahvilassa. Tuntui kuin en olisi nähnyt heitä aikoihin, tosiassa aikaa on kulunut puolitoista vuorokautta. Vietämme niin paljon aikaa yhdessä, ja pidän siitä.

Pyöräilen ja annan vauhdin kasvaa alamäessä. Ajattelen taas kerran, miten kaunis kaupunki Uppsala on, miten täydellinen se on minulle. Kaunis mutta käytännöllinen, sopivan pieni mutta täynnä elämää. Tuntuu, että täällä on sittenkin paikka minua varten. Etten ole enää niin eksyksissä kuin olen viime kuukaudet ollut.

IMG_9015.jpg

Hidastan risteyksessä ja katson, tuleeko autoja tai pyöriä. Mietin Tukholman terrori-iskua ja ruotsalaisten reaktioita sen jälkeen. Väreet kulkevat selkäpiissäni joka kerta kun näen tai luen ihmisistä, jotka laupiaasti auttavat ventovieraita, osoittavat solidaarisuutta tai saavat yhdessä aikaan jotain suurta. Kotinsa avanneet tukholmalaiset ja median viestit saavat minut pitämään Ruotsista yhä enemmän. Pidetään huolta toisistamme, ihmiset sanovat.

En ole yksin täällä enää. En ole ehkä koskaan ollutkaan, mutta nyt tunnen sen. On ihmisiä, jotka huolestuvat, jos en vastaa viesteihin. On kavereita, jotka viettäisivät yön sairaalassa, jos olisin sairas, tai ottaisivat luokseen, jos jäisin ilman asuntoa. Tiedän, että Suomessa on monta, jotka tekisivät saman, mutta he ovat siellä. Tietty luottamuksen tunne syntyy siitä, että täälläkin on niitä jotka välittävät.

IMG_9193.jpg

Ylitän joen. Rannalla on iso parvi lokkeja, jotka ovat löytäneet tänne talven jälkeen. Talvella kaikki näytti niin erilaiselta. Vuoden pimeimmät kuukaudet olivat pimeimmät, jotka olen kokenut, mutta nyt tuntuu, että se pimeys on melkein voitettu. Edessä on niin paljon kaikkea innostavaa, monta odottamisen arvoista asiaa. Mieli kirkastuu sitä mukaa kun valo lisääntyy, elämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

Huomenna täytän 20 ja aloitan elämäni kolmannen vuosikymmenen. Tänä vuonna saan viettää synttäreitä peräti kolmessa maassa, mikäs siinä. Jälleen tuntuu siltä, että olisin ollut vanhempi jo pitkään, 19-vuotias kuulostaa niin lapselta. Ehkä se johtuu vanhemmista kavereista tai ehkä oma ajanlaskuni ei täsmää kalenterin kanssa.

IMG_9082.jpg

Parkkeeraan pyörän sympaattiselle sisäpihalle ja etsin katseellani ystäviäni. Näen yhden ruotsinkurssilaiseni ja heilautan kättä. Uppsalasta on tullut kaupunki, jonka kaduilla näkee tuttuja kasvoja. Kaupunki, jossa olen kotonani. Kaupunki, jota rakastan. 

Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän.

Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä.

Haloo Helsinki

torstai, 9. maaliskuu 2017

Pienet asiat, pienet askeleet

WP_20170224_09_44_31_Pro_e.jpg

Ihmiset eroavat siinä, miten paljon virikettä ja vaihtelua he kaipaavat elämäänsä. Toiset nauttivat kaikesta uudesta ja ennustamattomasta, he haluavat kokemuksia ja seikkailuja. He ovat niitä, jotka lähtevät kuukausiksi kiertämään Aasiaa vailla suunnitelmia. He antavat virran viedä, syttyvät vapaudesta ja mahdollisuuksista. Heille elämä on jatkuvaa uusien polkujen etsintää, ja pahinta olisi tylsyys, se että jäisi paikoilleen.

Toisessa ääripäässä olemme me varovaiset sopeutujat, jotka pidämme rutiineista ja kaikesta tutusta, turvallisesta. Me, jotka syömme täsmälleen saman aamiaisen joka ikinen aamu, kävelemme samat reitit ja rakastamme tarkkoja suunnitelmia. Me ahdistumme muutoksista ja epävarmuudesta ja otamme mieluummin pieniä askelia kuin harppaamme kerralla uusiin maailmoihin.

Suurin osa ihmisistä on tietenkin jotain siltä väliltä.

WP_20170224_14_08_20_Pro_e.jpg

Tiedän monta sellaista pelotonta seikkailijaa, jotka ovat lähteneet maailmalle, keränneet kokemuksia ja nauttineet uusista paikoista, tuulista ja ihmisistä. Tiedän ihmisiä, joille sellainen elämäntapa on välttämättömyys, kuin geeneihin koodattu. Heihin ja heidän elämäänsä verrattuna ruotsiin muuttaminen on aika pientä, sellainen pikkujuttu, johon sopeutuu ehkä kuukaudessa. Ehkä luulin, että se menisi kaikilla niin. Syksyn alussa ajattelin, että olipas helppoa tämä Ruotsiin muutto, ensi vuonna lähden vaihtoon Alankomaihin, jos se kerran hoituu näin kevyesti. Ajattelin, että minusta tulee samanlainen tuulessaratsastaja kuin tuntemani löytöretkeilijät. Ihailin heidän rohkeuttaan, halusin ja uskoin että minustakin olisi sellaiseen.

WP_20170224_11_20_20_Pro_e.jpg

Sen olen oppinut, että olemme kaikki erilaisia ja etenemme eri tahtiin. Olen oppinut, että joidenkin on annettava aikaa itselleen ja sopeutumiselleen. Rutiinit eivät muodostu päivässä, vieraat ihmiset eivät muutu viikossa tutuiksi. Puolen vuoden jälkeenkin sitä saattaa olla vielä vähän eksyksissä. Jotkut kaipaavat vaihtelua, toiset pysyvyyttä, ja se on ihan ok. On ihan yhtä okei elää tasaista, hyvää, turvallista arkea ja nauttia siitä. Kaikkien ei tarvitse laskea koskia tai puhua kymmentä kieltä.

Vaihtovuosisuunnitelmat jäivät. Nyt olisi tärkeintä saada itsensä kuntoon ja rakentaa tänne yhtä hyvä, turvallinen, onnellinen elämä kuin Suomessa oli. Minä en nauti jatkuvasta päämärättömyydestä ja sukelluksista jännittäviin seikkailuihin. Nautin opiskelusta, rutiineista, leppoisista ruoanlaittoilloista ystävien kanssa. Ja se on ihan okei.

WP_20170225_15_46_33_Pro.jpg

"Det kommer att bli bra tillslut. Och är det inte bra, så är det inte slut."

lauantai, 14. tammikuu 2017

Pääskysen Sielut

Se on kirja, joka loppuu samalla tavalla kuin alkaa, hiipuen, kuten elämäkin. Kirja, jonka voi lukea yhdeltä istumalta, mikä on mahdollista vain, jos on aikaa ja teos on todella hyvä. Markku Pääskysen Sielut (Tammi, 2015) on sellainen. Kaunis, takertuva, utuisa, unenomainen. Siinä ei ole mitään suurta, mutta usein elämän hienot asiat koostuvatkin monista pienistä osista. Ajatuspoluista, joilla ei ole alkua tai loppua. Tie joka kääntyy oikealle on jollekin toiselle suoraan eteenpäin tai taaksepäin tai vasemmalle. Siksi kaikki kulkevat omia polkujaan, ja vaikka ne välillä kohtaavat, kaikki kulkevat yksin. Sielut kertoo siitä.

Maija on kadonnut. Kaikki pyörii Maijan ympärillä, koska hän on kadonnut eli poissa. Eikä kukaan tiedä, minkä ympärillä kaikki pyörii, koska kukaan ei tiedä, missä Maija on. Teos seuraa vuorotellen Maijan äitiä Ainoa, isää Kristiania ja naapurin 11-vuotiasta Taitoa sen päivän ajan, jonka yksityiskohdat kaikki tulevat muistamaan hiukan eri tavalla mutta jota kukaan ei unohda. Päivä on hidas, aika on raskasta kun se on raskasta, huolen varjostamaa aikaa. Tarina on monia pieniä tarinoita, joilla ei ole merkistystä ennen kuin toisilla on, toisilla ei. Niin kuin kaupunki, joka ei oikeastaan ole kaupunki vaan kaksikymmentä kylää.

Hienointa on kieli. Kirja on kuin runo, jonka oivallukset ja taikasanat ripotellaan moneen kohtaan matkan varrelle kuin teepussien mietelauseet tai nukkuvat pikkulantut. Ympäristön kuvaus herättää uneliaan pikkukaupungin aidon tuntuiseksi maailmaksi. Sielukas kieli pitää otteessaan ja saa väsyneet aivot ajattelemaan. Joka toisen virkkeen jälkeen täytyy miettiä, oliko se tyhmä vai viisas ja olenko minä.

En tiedä, olisinko pitänyt kirjasta vuosi sitten, tai edes puoli vuotta sitten, mutta nyt se osui. Juuri tänään, tässä vihoviimeisessä flunssassa, yksiössä, jonka ainoasta ikkunasta näkyy metsää ja sisäpiha, jonka liukumäessä ei ikinä leiki yksikään lapsi, juuri tänään se iski syvälle ja sai raukeat tunnit kulumaan nopeammin. Sielut ei pettänyt luottamusta, joka kirjalle annetaan, kun se kiikutetaan kotiin ja asetetaan yöpöydälle. Se on teos, joka rikastuttaa maailmaa ajatuksilla, joita ei tulisi muuten ajatelleeksi.

"-- jos ei lähde kodistaan ei tapahdu mitään pahaa, jos ei lähde kodistaa ei tapahdu mitään hyvää, matka alkaa siitä mikä on jalan alla, ja matka myös päättyy siihen mikä on jalan alla, maahan."

Markku Pääskynen, Sielut

keskiviikko, 11. tammikuu 2017

Eksyksissä

Olen vähän hukassa. En tiedä, kuka olen tai kuka minun pitäisi olla. En tiedä, mihin kuulun tai minne ikävöin. En tiedä, mitä haluan. Tai onko sillä edes väliä.

Viimeiset puolitoista lomaviikkoa lähinnä nukuin. Nukuin pitkän syksyn väsymystä ja stressiä. Elämäni rajoittui kodin, kaupan ja kuntosalin välille. Olin vain niin väsynyt, koko ajan väsynyt.

Olin kotona, siellä missä asuin melkein 15 vuotta, mutta en tuntenut enää kuuluvani sinne. Itkin sitä, miten naiivi olin. Miten olin kuvitellut kaikkien ongelmien katoavan, kaiken huolen ja ahdistuksen sulavan, kun pääsisin kotiin. Missä elämä olisi helppoa jos ei siellä?

Ehkä tarvitsin sitä. Ehkä tarvitsin taukoa, jolloin saatoin nukkua ja itkeä tietäen, että maailma pysyy pystyssä siitä huolimatta. Hetkeä, jolloin joku muu huolehti siitä, että jääkaappi oli täynnä ruokaa, kaapista löytyi puhtaita vaatteita ja aamun lehti ilmestyi keittiön pöydälle. Iltoja, jolloin sai asettua jonkun viereen katsomaan telkkaria ja olla taas pieni.

WP_20170108_13_01_59_Pro_e.jpg

Ruotsiin palaaminen ei ollut niin vaikeaa kuin pelkäsin. Tajusin, että enemmänhän minulla on elämää täällä kuin Suomessa, vaikka suurin osa tärkeistä ihmisistä on siellä. Pidän opiskelusta, kaupungista ja seudusta, jossa asun. Pidän rauhasta omassa kämpässä ja siitä, että saan päättää itse elämästäni. Pidän ruotsin kielestä ja olen oppinut sitä paljon. Ei elämässäni täällä ole mitään vikaa.

Nyt vain täytyy tottua siihen, ettei kaikki ole aina niin helppoa. Sitä kutsutaan itsenäistymiseksi. Se on prosessi ylä- ja alamäkineen, ja se voi viedä aikaa. Varsinkin tällaiselle, joka ei pidä muutoksista eikä epämääräisyydestä. Pitäisi antaa itselleen lupa olla vähän hukassa.

WP_20170102_17_05_46_Pro_e.jpg   WP_20161229_21_52_34_Pro.jpg

Loman alkupuolella teimme ystäväni kanssa sushia ja äidin kanssa karjalanpiirakoita.

WP_20161231_23_47_29_Pro_e.jpg

"Eksymällä tutulta tieltä voi löytää aivan uusia polkuja."