Camera360_2016_3_4_091250.jpg

Olen ajatellut paljon viime aikoina. Kävellyt hiljaisia rantoja, juossut peltojen lomassa ja antanut ajatusten tulla ja mennä. Aika paljon olen ajatellut tulevaisuutta, kauemmas kuin yleensä.

Lukioaikana ja ennen sitä olen elänyt päivän kerrallaan, viikon kerrallaan, jakson kerrallaan. Elämä on ollut suoraa tietä, jota ohjaavat kalenteri ja lukujärjestykset, rytmittävät koeviikot ja lomat ja värittävät kaverit ja harrastukset. Helppoa. Ei tarvitse  ajatella pitkälle.

Sitten kaikki onkin auki. Elämä lukion jälkeen, muutto pois kotoa, yliopisto Ruotsissa. Tulevaisuutta ei olekaan viitoitettu niin kuin ennen; nyt viitoitan sen itse. Sitä on täytynyt vähän ajatella.

Camera360_2016_3_4_091507.jpg

On hassua, etten missään vaiheessa päättänyt, että lähden Ruotsiin. Se vain hiipi ajatusmaailmaani. Jossain vaiheessa vain tiesin, että lähden. Että vaikka pelottaa ja epäilyttää, lähden kuitenkin. Ja kyllä pelottaakin, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

On kausia, jolloin pelkään sitä, mitä uudessa maassa odottaa: kieltä, jota en kunnolla puhu, ihmisiä, joista en tunne ainuttakaan, paikkaa, jossa kaikki on uutta. Toisinaan taas murehdin kaikkea, mitä jää tänne: ystäviä, harrastuksia, suosikkipaikkoja. Pelot ovat kuitenkin vain pelkoja: eivät esteitä vaan hidasteita. Ne on tehty ylitettäviksi.

Camera360_2016_3_4_091337.jpg

Koulu loppui virallisesti pari viikkoa sitten ja käytännössä parin viikon päästä. Minusta se on surullista, sillä olen viihtynyt lukiossa, en tahtoisi lähteä. Kaikki hienot ihmiset, joihin on näiden vuosien aikana tutustunut, jatkavat eri suuntiin. Varmasti yhä pidetään yhteyttä, mutta se ei silti ole sama asia. Tulee ikävä yhteisiä kursseja, projekteja ja retkiä, viime hetken koeviikkopaniikkeja ja ravintolailtoja suurella porukalla. Tulee ikävä opettajia, jotka käyttävät energiaansa tehdäkseen kiinnostavia kursseja ja valvovat öitä korjatessaan esseitämme (ja nauraessaan tyhmille kirjoituksillemme). Jopa meluista ruokalaa ja joidenkin luokkahuoneiden hyytävää ilmanalaa tulee ikävä.

Keväällä loppuvat myös tanssi- ja pianotunnit. Soittotunnit ovat kuuluneet arkeeni viimeiset yksitoista vuotta, miten ne voivat yhtäkkiä loppua? Toki syksyllä voi sitten aloittaa uusia harrastuksia, kunhan on alkuhässäkästä toennut. Nationeilla on ainakin kuoroja, joissa lauluharrastusta voi jatkaa. Monia tuttuja kivoja asioita jään silti kaipaamaan.

Kaipaus ei välttämättä ole huono asia. Tavallaan se on hyvin arvokas tunne, joka kertoo, että on saanut kokea jotain tärkeää. Eräs ystäväni, jonka kanssa puhuin puolen vuoden jälkeen, sanoi viisaasti: "Kaipaus on merkki rikkaasta elämästä. Vaikka se ei aina siltä tunnu." Jos ei olisi mitään mitä kaivata, olisi tosiaan elänyt aika köyhästi.

Camera360_2016_3_4_091553.jpg

Onneksi Ruotsi on lähellä. Sieltä voi tulla lomiksi kotiin ja sinne voi piipahtaa viikonloppuvisiitille. Ihmiset, jotka jäävät tänne, eivät katoa mihinkään, vaikka heitä näkee harvemmin. Ja aina voi lähettää postikortteja. Suurimmaksi osaksi olenkin innoissani. Mitä kaikkea uutta ja hienoa odottaakaan lahden tuolla puolen! Miten paljon hienoja ihmisiä ja kokemuksia saankaan eteeni uudessa paikassa! Muutos ei ole uhka, se on portti, jonka takana avautuu monta uutta mahdollisuutta.

"Making a big life change is pretty scary. But, know what's even scarier? Regret."