Lähdin ohittamaan mutkaisella tiellä. Näin kyllä mielestäni kauas, mutta rekkaa en nähnyt. En ennen kuin se oli siinä, aivan liian lähellä.
En tiedä, kuinka täpärällä törmäys oli. Jotenkin aivot ja kroppa hoitivat homman, ja olin jo omalla kaistallani ennen kuin kuin tajusin tilanteen. En tiedä, oliko kyse sekunnin osista, mutta ihan tarpeeksi läheltä se liippasi kuitenkin.
Mieti, kuinka äkkiä kaikki olisi vain ollut ohi. Tai ainakin hyvin, hyvin eri tavalla. Mieti, miten hiuksenhieno raja erottaa elämän kuolemasta. Yksi ylimääräinen silmänräpäys, enkä olisi tässä nyt. Mieti sitä.
Se muistutti ravistelevalla tavalla, ettei elämää saa pitää itsestäänselvyytenä. Lähdön hetkeään ei voi ikinä tietää etukäteen. Tämä päivä, tunti, hengenveto, on todellakin ainoa mitä meillä on. Jos elämästään haluaa nauttia, se on tehtävä nyt. Jos haluaa elää, nyt on se hetki.
En halua tuhlata aikaa. En halua antaa syömishäiriön viedä minulta enää yhtään päivää, viikkoa, vuotta. Haluan elää ja nauttia ajastani, rakkaista ihmisistä ja vapaudesta. Just nu vill jag leva, just nu vill jag känna, just nu vill jag leva, just nu!
Tahdon tanssia ja laulaa,
tahdon itkeä ja nauraa!
Tahdon elää, tahdon elää!
Johanna Kurkela
Kommentit