En uskonut pystyväni siihen. Puolimaraton metsässä oli perin mahdottomalta tuntuva ajatus näin huonon juoksukevään jälkeen. Lähdin siis käytännössä treenaamatta, ja se on tuntunut jaloissa jälkikäteen, mutta itse kisa oli kuitenkin huippu!

WP_20160622_21_47_13_Pro.jpg

Kytäjä Trail juostiin metsässä, jossa välillä sai kiivetä nelinkontin mäkiä ylös ja laskeutua köyden avulla kallioita alas, toisinaan taas taapertaa nilkkojaan myöten mudassa ja kopistella pitkospuita pitkin soiden yli. Matkan varrella osuttiin maa-ampiaispesään ja kerättiin punkit jokaisesta heinikosta. Välillä ihasteltiin satumaisen metsäpuron solinaa sammaleiden varjoisassa valtakunnassa ja ilta-auringon punertamaa maisemaa tienoon korkeimmalla kohdalla. Harmi ettei näkymiä juuri ehtinyt jäädä huokailemaan: koko ajan piti katsoa jalkoihin, jottei kompastu.

WP_20160622_21_47_07_Pro.jpg

Kisassa juostiin lyhyt 12 kilometrin ja pitkä 21 kilometrin reitti. Alussa mentiin yhtä matkaa lyhytmatkalaisten kanssa, ja polulla oli suorastaan ahdasta, mutta reittien erkaantuessa loppumatkan sai juosta käytännössä ihan yksin. Reitti oli todella vaihteleva, joten pitkästymään ei ainakaan ehtinyt. Tällaiselle sunnuntaijuoksijalle, jolla on yli 20 km lenkkejä takanaan alle ikävuosiensa verran, reitti oli sopivan haastava ja rankka. Sellainen, että se tuntui jaloissa parina seuraavana päivänä muttei nujertanut missään vaiheessa.

Suurimman osan aikaa nautin juoksemisesta, vaikka onnistuin runnomaan oikean jalan varpaat puunjuureen ennen puoliväliä (ne olivat iso musta möykky, kun otin lenkkarit jalasta) ja muljauttamaan molemmat nillkani useampaan kertaan. Nautin keskittymisestä, jota vaihteleva maasto vaati. Nautin metsän tuoksusta, valosta ja äänistä, yksinäisyydestä ja kivustakin. Nautin siitä, että tunsin tekeväni jotain, siitä että pystyin juoksemaan. Metsässä juoksemisessa on sitä jotain, joka tekee siitä niin paljon mielenkiintoisempaa ja hauskempaa kuin maanteillä juoksemisesta.

Viimeinen kilometri noustiin laskettelurinnettä ylös huipulla siintävään maaliin. Ajattelin ennen lähtöä, että se tulisi olemaan raskain nousu, mutta ihmisten kannustuksesta ja loppusuoran häämöttämisestä sai kummasti uutta voimaa. Toiseksi viimeinen kilometri sen sijaan oli hemmetin pitkä. Onneksi maalissa sai syötävää, juotavaa ja muurinpohjalettuja. Perillä odottavien lettujen voimalla sitä itseään tsemppasikin raskaimmissa nousuissa.

Camera360_2016_6_23_011839.jpg

Osanottajakunta oli pääosin hieman eri tasoa kuin minä: tapahtumaa mainostettiin hyväksi palautteluksi Jukolan viestin jälkeen. Paljon suunnistajia olikin mukana. Tunnelma oli kuitenkin rento ja mukava, ja ehkä tuonne voisi lähteä uudestaankin, vähän paremmin treenanneena.

"Don't ask me why I run. Ask yourself why you don't."